Keskiviikko aamu, herään seitsemän pintaan ilman herätyskelloa. Kellojen siirtyminen talviaikaan sopii mulle enemmän kun hyvin, unirytmi on kääntynyt kätevästi hieman aikaisempaan ja uni tulee aikaisemmin. Nostan rullaverhon ylös ja katsahdan ulos, taivas on harmaa, niinkuin on jo pitkän aikaa ollut, mutta maa on valkea. Hiljalleen lumihiutaleet tanssahtelevat ikkunan ohi. Hymyilen.

Viimeiset viikot on ollut mulle tosi rankkoja, oon tarvinnut jotenkin älyttömiä määriä aikaa palautumiseen. Treenit on toki kovia, mutta kroppa ei palaudu optimaalisesti. Kroppa reistailee millon mistäkin ja kipuilee oudosti. Nyt on se hetki, kun tulee kuunnella kroppaa, eikä hakata päätä seinään. Syksy on mulle aina vaikeata aikaa terveyden kanssa ja tääkään syksy ei oo poikkeus. Asiat kuitenkin varmasti järjestyy ja pian saadaan selville, johtuuko väsymys ja outo olo vain syksyn pimeydestä. 

Tentit lähestyy uhkaavasti ja koulutehtäviä roikkuu tekemättöminä. Jos ensimmäiset kuukaudet oli koulussa suhteellisen rentoa, nyt sitten otetaan se rentous takaisin. Haluisin oppia uutta ja kurssitkin on ihan todella mielenkiintoisia. Tuntuu vaan välillä, ettei oppimiskapasiteetti riitä. En halua päästä tenttejä vain läpi, haluan ymmärtää ja osata. Tämän kuukauden kun jaksaa rutistaa alkaa olla syys lukukausi paketoitu ja monen monta noppaa jo kasattuna.

Kuvat: Annika Jauhiainen

Viihdyn Jyväskylässä ihan äärettömän hyvin. Mulla on tosi hyvä olla kotona. Neljän päivän viikonlopun jälkeen oli mukava palata kouluun ja nähdä taas kavereita (ja syödä kouluruokaa). On ihana huomata, miten parissa kuukaudessa meidän porukka on hitsautunut yhteen ja eilenkin naurettiin vatsalihakset kipeiksi anatomiaa ja fysiologiaa päntätessä porukalla. Oon tosi onnellinen, et oon täällä just nyt. 

Mulla ois kamala sisäinen into tehdä asioita, blogata, lukea, kirjoittaa, treenata, nähdä ystäviä, kehittää itseäni ja viedä hommia eteenpäin, mutta jostain syystä tällä hetkellä on vaikea saada asioita aikaiseksi. Keho on uupunut. Tänä vuonna syysväsymys on iskenyt aika rajusti päälle. Nyt pitää vaan kuunnella kehoa ja tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä.

Ihanaa marraskuun alkua sinne. Mitä teidän syksyyn kuuluu? 

Ootte kommentoinut mukavan aktiivisesti ja piristäneet mun päiviä, kiitos siitä <3

The Empire State Building

Empire State building. Se vaan vetää sanattomaksi, ei pysty mitenkään kuvailemaan sitä upeaa näkymää mikä tuon tornin huipulta avautui. Lähes 400m korkeudessa tän upean kaupungin yläpuolella, käsittämätöntä. Eihän tätä kaupunkia oikeesti voi mitenkään sanoin kuvailla. Tää on vaan koettava itse. Pilviä kohti kasvavat rakennukset, elämää täynnä olevat kadut, keltaiset taksit, central park, niin kauniit rakennukset. Tää on vaan ihan älyttömän siisti paikka. Voisin koittaa kertoa teille vaikka mitä, mut kuvat vaan kertoo enemmän kun tuhat sanaa. 

ESB on nähtävyytenä kyllä tähän asti ollu huikein. Semmonen, mitä ei kannata missata. Rakennuksessa voi valita haluaako mennä 86. kerrokseen (32 $) vai maksaa 20$ lisää 102. kerroksesta. Me haluttiin maksaa koko summa ja mentiin ihan ylimpään kerrokseen. Ylimässä kerroksessa, ei kuitenkaan päässyt ulkoilmaan ihailemaan maisemia, vaan kaupunkia katseltiin ikkunan takaa. Siispä tykkäsin itse melkeinpä enemmän 86. kerroksesta ja mentiinkin sitten loppujen lopuksi tuohon tasolle katsomaan auringonlaskua. Ainakin omana vinkkinä antaisin Empire State Buildingissa kävijöille, ettei tuo 102. kerros ole 52 dollarin arvoinen. Jo tuosta alemmalta tasolta näkee jo niin hyvin. Ainut ero on, että ylhäältä Central Park näkyy vähän paremmin.

Meidän reissu on ollut jo tähän asti ihan huikea. Eniten rakastan kävellä näillä kaduilla. Meidän asunto on Upper East Sidella, joka on kyllä niiiin kaunista aluetta. Ihanan rauhallista ja tyylikästä. Central Park on ihan muutaman korttelin päässä. Se luo kyllä mahtavan kontrastin tähän kaupunkiin. Kaistale luontoa keskellä kaupunkia. Cappuchinot ja croissantit kesken päivä kävelyn. Upea arkkitehtuuri. Oon nähnyt nyt vasta pienen osan tätä kaupunkia ja oon jo rakastunut. Alkaa tuntumaan, että 12 päivää on vaan ihan liian vähän tänne. Huikeita päiviä edessä. Tänään vuorossa Lower Manhattan ja Brooklyn Bridge. 

Niin paljon rakkautta

Miten paljon rakkautta voi mahtua yhteen sukuun? Paljon. Ihan mahottoman paljon. Me juhlittiin eilen mun uskomattoman ihanan mummon 70v juhlia. Tuosta naisesta ei ikinä uskoisi, että 70 vuotta tosiaan tuli täyteen, semmonen tehopakkaus on kyseessä. Meidän lämpöiseen kotiimme kokoontui eilen kolmisenkymmentä, minulle niin hurjan rakasta sukulaista. Oli lasten naurua ja juoksua, upeaa musisointia, mun sisko ja se laulaa kuin enkeli. Niin uskomattoman hyvää ruokaa. Satoja halauksia, onnenkyyneleitä. Miten rakastankaan tuota lasten naurua ja sitä iloa ja riemua, sitä lämpöä ja sitä rakkautta. Miten oonkaan niin onnekas, että ansaitsen tän kaiken rakkauden mun ympärille? 

Mun lahja tänä vuonna mummolle oli tehdä kakku juhliin. Oon vastannut yleensä aina kakkujen tekemisestä, musta se on vaan niin ihanaa puuhaa. Halusin tehdä kakun, joka kuvastaa mun mummoa ja kertoo jotain hänestä. Sen pitäisi olla paitsi herkullinen, niin uskomattoman kaunis. Sen pitäisi olla jotain mitä mummo rakastaa. Muistan ikuisesti marjanpoiminta reissut mummon kanssa. Minut istutettiin mättäälle ja siitä napsin marjoja suukkiin ympäriltäni. Tai kun käytiin poimimassa vadelmia ja mummo oli tehnyt mukaan evääksi kelmuun käärittynä hapankorppuja maksamakkaralla ja ne oli ihanan pehmeitä ja niiiiiin hyviä. Siispä kakussa pitäisi olla marjoja, paljon ihania luonnon omia antimia, jotka veisivät kielen mennessään.

Mummo rakastaa kaikkea kaunista. Hän kertoikin, että ensimmäinen sanansa oli luultavasti "tutta". Pienen pienestä asti on hän rakastanut luontoa, kukkia, sen kyllä näkee. Mummolassa on aina upeat värit tervehtimässä ulkona, nätti kimppu ruusuja tai muita ihanuuksia pöydällä. Nuo luonnon niin kauniit värit, ne tekee mummon onnelliseksi ja ihan oikeasti onnelliseksi. Siksi mummolle hankittiin lahjaksi myös upeat seitsemänkymmentä aniliininpunaista ruusua. Halusin kakkuuni kukkia, kauniita sellaisia ja paljon. Tässä kakussa on se mitä meidän rakkaassa mummossa näen ja mitä hän rakastaa niin paljon. Värien runsautta, kauneutta kerrassaan, upeita luonnon kukkia, herkullisia marjoja. 

Tämä kakku on paitsi kaunis, niin ihan uskomattoman maukas. Väliin kakkuun tuli sekä makeutta, että raikkautta. Sekin kuvastaa mummoa niin hyvin. Toffeemoussea ja banaania toiseen väliin, vaniljamoussea ja tuoreita mansikoita toiseen. Päälle kuorrute mustikkamoussella ja nuo tuo ihana köynös kruunaamaan kakku. Meidän suvusta löytyy myös monenlaista syöjää, on vegaania, kasvissyöjää, raakaruokailijaa. Siispä heillekin piti olla jotain herkkua ja päätin tehdä raakakakun. Tämäkin herkku valmistui samoilla teemoilla. Toffeinen pohja ja kinuskinen ensimmäinen kerros täytettä. päälle sitten raikkautta mansikkakerroksesta ja marjoista. 

Ja nyt.. Näihin ihanuuksiin voisin kirjoitella reseptiä (jos muistan mitä laitoin niihin:D), joten oisko semmoisille kiinnostusta? 

Niin paljon rakkautta

Miten paljon rakkautta voi mahtua yhteen sukuun? Paljon. Ihan mahottoman paljon. Me juhlittiin eilen mun uskomattoman ihanan mummon 70v juhlia. Tuosta naisesta ei ikinä uskoisi, että 70 vuotta tosiaan tuli täyteen, semmonen tehopakkaus on kyseessä. Meidän lämpöiseen kotiimme kokoontui eilen kolmisenkymmentä, minulle niin hurjan rakasta sukulaista. Oli lasten naurua ja juoksua, upeaa musisointia, mun sisko ja se laulaa kuin enkeli. Niin uskomattoman hyvää ruokaa. Satoja halauksia, onnenkyyneleitä. Miten rakastankaan tuota lasten naurua ja sitä iloa ja riemua, sitä lämpöä ja sitä rakkautta. Miten oonkaan niin onnekas, että ansaitsen tän kaiken rakkauden mun ympärille? 

Mun lahja tänä vuonna mummolle oli tehdä kakku juhliin. Oon vastannut yleensä aina kakkujen tekemisestä, musta se on vaan niin ihanaa puuhaa. Halusin tehdä kakun, joka kuvastaa mun mummoa ja kertoo jotain hänestä. Sen pitäisi olla paitsi herkullinen, niin uskomattoman kaunis. Sen pitäisi olla jotain mitä mummo rakastaa. Muistan ikuisesti marjanpoiminta reissut mummon kanssa. Minut istutettiin mättäälle ja siitä napsin marjoja suukkiin ympäriltäni. Tai kun käytiin poimimassa vadelmia ja mummo oli tehnyt mukaan evääksi kelmuun käärittynä hapankorppuja maksamakkaralla ja ne oli ihanan pehmeitä ja niiiiiin hyviä. Siispä kakussa pitäisi olla marjoja, paljon ihania luonnon omia antimia, jotka veisivät kielen mennessään.

Mummo rakastaa kaikkea kaunista. Hän kertoikin, että ensimmäinen sanansa oli luultavasti "tutta". Pienen pienestä asti on hän rakastanut luontoa, kukkia, sen kyllä näkee. Mummolassa on aina upeat värit tervehtimässä ulkona, nätti kimppu ruusuja tai muita ihanuuksia pöydällä. Nuo luonnon niin kauniit värit, ne tekee mummon onnelliseksi ja ihan oikeasti onnelliseksi. Siksi mummolle hankittiin lahjaksi myös upeat seitsemänkymmentä aniliininpunaista ruusua. Halusin kakkuuni kukkia, kauniita sellaisia ja paljon. Tässä kakussa on se mitä meidän rakkaassa mummossa näen ja mitä hän rakastaa niin paljon. Värien runsautta, kauneutta kerrassaan, upeita luonnon kukkia, herkullisia marjoja. 

Tämä kakku on paitsi kaunis, niin ihan uskomattoman maukas. Väliin kakkuun tuli sekä makeutta, että raikkautta. Sekin kuvastaa mummoa niin hyvin. Toffeemoussea ja banaania toiseen väliin, vaniljamoussea ja tuoreita mansikoita toiseen. Päälle kuorrute mustikkamoussella ja nuo tuo ihana köynös kruunaamaan kakku. Meidän suvusta löytyy myös monenlaista syöjää, on vegaania, kasvissyöjää, raakaruokailijaa. Siispä heillekin piti olla jotain herkkua ja päätin tehdä raakakakun. Tämäkin herkku valmistui samoilla teemoilla. Toffeinen pohja ja kinuskinen ensimmäinen kerros täytettä. päälle sitten raikkautta mansikkakerroksesta ja marjoista. 

Ja nyt.. Näihin ihanuuksiin voisin kirjoitella reseptiä (jos muistan mitä laitoin niihin:D), joten oisko semmoisille kiinnostusta? 

Miten luoda kiva instagram-profiili?

Instagram-profiili on muutakin, kun yksittäisiä kuvia. Itse tykkään seurailla feedejä, jotka näyttää kokonaisuutena kivalta. Joiden kuvat on inspiroivia ja kauniita. Miten sitten saada instagramprofiilista kaunis? Tai miten ylipäätään ottaa kivoja kuvia instagramiin. Oon koonnut tähän postaukseen muutamia vinkkejä, minkä avulla oon ite saanut päivitettyä profiilin ulkonäköä mielestäni kivaan suuntaan.

1. VALO

Tää on ehkä näistä kaikista jopa merkittävin. Kirkkaat kuvat näyttää ihan älyttömän paljon paremmalta, kun pimeät. Jos oot ottanut kuvan hämärässä, lisää siihen runsaasti kirkkautta. Luonnonvalossa tulee kaikista parhaita kuvia, tän takia esim selfietä ottaessa kannattaa ottaa se ikkunaan päin. Jos olet ottanut kuvan sisätilassa: vähennä lämpöä saadaksesi kuvaan kivaa valkeutta.

2. TEEMA

Koita miettiä mitä haluat profiililla kertoa, mikä on sun teema. Vaikka supernätit selfiet kerääkin tuplasti tai triplasti enemmän tykkäyksiä, kun muunlaiset kuvat, 9x oma naama ei näytä kuitenkaan kokonaisuutena profiilissa kivalta. Kivassa feedissä on erilaisia kuvia arjen kauniista hetkistä. Pyrin itse, ettei mulla ois kahta samankaltaista kuvaa peräkkäin profiilissa. Mieti kuvaa lisätessä sopiiko se sun teemaan?

3. MUOKKAUS

Muokkaa kuvat aina samalla tavalla. Tällä tarkoitan sitä, että käytät samaa filtteriä ja samoja muokkauksia. Näin kuvista tulee yhteneväisiä ja niissä on tietynlainen väriteema. Unohda instagramin filtterit ja käytä kunnon muokkausohjelmaa. Itsellä on käytössä VSCO cam, joka on ihan älyttömän hyvä. Itse käytän VSCO filteriä G3 muokkauksilla: kontrasti -1, lämpö -2, terävyys +1.

4. TAUSTA ja ASETTELU

Koita pitää kuvat simppelinä. Suosi valkoista taustaa, sillä se lisää kuvan kirkkautta. Vessanpönttö tai keittiön kaapit ei näytä kivalta kuvissa. Poista kaikki ylimääräinen kuvasta, vaatteet pois lattialta ja sotkut pois pöydiltä ennen kuvan ottamista. Älä ota kuvaa liian läheltä! Kuvassa voi näkyä muutakin kun itse kuvattava kohde. Ruusut kuvan yläkulmassa tuovat esimerkiksi kivaa perspektiiviä kuvaan.

5. VALITSE VÄRIT
Valitse väriteemat, jotka miellyttää sun silmää. Monessa kauniissa instagram-profiilissa toistuu samat värit. Mulla värejä on rauhalliset vaaleat sävyt, ei mitään turhan räikeää tai tummaa. Lisään myös kuviin lähes poikkeuksetta sinisen sävyjä. Esimerkkinä lisäsin vähän aikaa sitten kuvan, joka oli otettu punaista juoksurataa vasten, mutta poistin kuvan, sillä se ei sopinut väriteemaan ja näytti profiilissa hassulta.

Oisko teillä jakaa jotain vinkkejä?:)

Lämpöistä Joulua!

Herään aamulla, tunnustelen oloa. Flunssa taitaa vihdoin olla ohi. Ah, jouluaatto ja oon saanut selätettyä tän taudin. Riennän olohuoneeseen, jossa ihana pikkusisko jo katselee lastenohjelmia. Kömmin rakkaan viereen viltin alle ja siinä me katsellaan yhdessä ja nautitaan siitä joulun tärkeimmästä asiasta: yhdessä olosta. Auringon noustessa lämpimät säteet valaisevat upeasti koko valkeuden. Toivoin niin kovasti valkeaa joulua ja sen sain. Täällä maalla on ihan uskomattoman kaunista, kun lumipeite on koristellut puut ja maan upean kimaltavaksi. Lumi on niin kaunista ja ai että mä olen odottanut sen tuloa. Niin paljon.

Me ollaan syöty aamupalaksi piirakoita lohella ja kinkulla. Käyty isin omin kätösin rakentamassa uudessa rantasaunassa joulusaunassa. Ollaan tanssittu pikkusiskon kanssa tonttulakit päässä, musustettu pipareita. Käyty muistelemassa mummoa ja vaaria haudoilla ja viety kynttilät. Herkuteltu joulupuurolla, tänä vuonna se valmistui uunissa ja oli kyllä namia. En tosin saanut mantelia, mut turhapa siitä kiukutella, ehkä mun toiveet toteutuu muutenkin. Pian pelaillaan pelejä ja ruetaan valmistelemaan iltaa. Tontutkin on tuoneet kuusen alle ison pinon lahjoja. 

kuvat: Anniina Joensalo

Näiden ajatusten myötä haluan toivottaa kaikille oikein lämpöistä ja rauhaisaa Joulun aikaa!

HOLIDAY MODE ON

Aurinko. Tällä hetkellä ehkä parasta mitä tiedän. On ihana olla lomalla. Aamulla herään ja voin kipittää saman tien terassille köllöttelemään. Säätiedotukset on näyttänyt jokapäivälle puoli pilvistä ja hiukan sadettakin. Kaks päivää on kuitenkin aamun pilvisyyden jälkeen pilvipeite revennyt ja iltapäivällä aurinkoa on riittänyt. Aamupäivien ohjelmaan on kuulunut kävelyretkiä rannan tuntumaan katselemaan paikkoja. Ollaan nautittu isoista jätskiannoksista kävelyillämme. Kyllä jätski vaan maistuu täällä niin hyvältä ja viilentää mukavasti. Teneriffa on osottautunut ihan mukavaksi perhelomakohteeksi. Hyvä paikka tulla rentoutumaan, jos ei hurjanlaisia elämyksiä etsi lomalta. Pikkusiskon kanssa puuhatessa päivät hurahtaa nopeasti ja hippaa leikkiessä kävelymatkatkin sujuu nopsaan. 

Iltapäivisin ollaan sitten ihan löhöilty altaalla tai terassilla. Lämpöä kun on 30 pintaan niin paikallaan ollessa hiki virtaa. Pikkusen kun liikkuu niin tuulen vire käy mukavasti. Aurinkorasvakaan ei meinaa pysyä pinnassa, kun tulee niin hiki. Välillä voi onneksi pulahtaa uimaan viilentymään. Hotellin allasalue on ihan mukava. Jostain syystä noi Las Americasin rannat ei mua houkuttele. Viikonlopulle on kuitenkin luvattu tosi aurinkoista säätä, joten ajateltiin viettää myös muutama rantapäivä. Tänään piti olla hurjaa myrskyä, mutta meidän onneksi säätiedotus oli jälleen väärässä. Oon käynyt salilla hotellin kuntosalilla ja saanut ihanan pikkusiskon seuraksi. Pikkusisko sanoi ihaillen, että haluaa samanlaiset lihakset kun isosiskolla ja pitää kuulemma "reenaa tosi kovaa". Hyvin touhotti ja veteli leukoja samalla kun ite jumppasin. Ihana tapaus.

Suomessa ei taida sää oikein helliä, koittakaapas silti nauttia tulevasta viikonlopusta!:-*

Ps. Onko toiveita loman postauksista? Laittakaapa kommenttiboxiin ↓

LOMALLA VIIMEINKIN

Katson ulos, aurinko valaisee pilvenhattaran kauniin vaaleanpunaiseksi. Kaunista. Nyt voin vihdoin hengähtää. Mun ei tarvitse tehdä yhtään mitään, saan vaan rentoutua. Mä oon lomalla. Vasta lentokoneessa alko oikeasti tajuta, että sitä on oikeesti nyt menossa etelään rentoutumaan. Viime elokuusta asti oon opiskellut aikalailla putkeen, puoltoista vuotta on ollut semmosta menoa, että ei oo kauheasti päässyt lepäämään. On ollut sairastelua, kirjoitukset, uudet opinnot, muutto uuteen kaupunkiin. Kesällä lomailtiin muutama viikko, mut kesä oli kaikin puolin aika rankka henkilökohtasista syistä. Nyt kun vihdoin pääsin kauas arjesta tajusin, miten uupunut oikeasti oon ollut. Nyt aion nauttia täysillä jokaisesta hetkestä. Hei hei stressi ja arki.

Parin päivän matkustamisen jälkeen eilen tultiin Teneriffalle. Meillä on ihana huoneisto Costa Adejessa Las Americasin tuntumassa. Lämpöä riittää, täällä on 28 astetta lämmintä lupailtu. Eilen kävin heittämässä lenkin iltasella, täällä on vaan niin erilaista lenkkeillä, kun on lämmin ja askel kulkee ihan eri tavalla. Ympärillä on paljon nähtävää. Auringon lämpö tuntuu iholla niin hyvältä. Rakastan aurinkoa, oon vaan niin viimesen päälle kesä ihminen kun olla ja voi. Matkustaminen on mun juttu, haluan nähdä maailmaa ja nauttia auringosta, mitä Suomeen asti ei olla koko kesänä saatu. Turistikohteet ei mun lemppareita ole, mut sopii perhelomalle ja arjesta irtautumiseen aivan loistavasti.

Matkustaessa huippua on myös ruoka. Espanjassa kiehtoo erityisesti liha. Ihania makkaroita, kinkkuja, mereneläviä. Marketista löytyi monta metriä pitkä tiski erilaisia tuoreita lihoja (marinoimatonta!!), rapuja, mustekaloja ja vaikka mitä muuta ihanaa ja vielä todella edullisesti. Banaanikin maistuu niin erilaiselta, se on ihanan makeaa ja tumman keltaista väriltään. En oo yhtään nirso ruoan suhteen, maistelen ihan rohkeasti kaikkea ja rakastan uusia kokeiluja. Mun mielestä lomalla on kiva valita semmosia ruokia, mitä suomesta ei saisi välttämättä. Ja mitä herkkuihin tulee niin ehdottomasti aion herkutella. Aamupalalla nautin ihanaa kreikkalaista jogurttia banaanilla ja myslillä ja siihen kylkeen täytetyn croissantin ja pienen laten. Täydellistä.

Muuten, mun lomaa ja elämää voi seurailla IGssä ja Snapchatissa:

@emiliajoensalo

HAPPINESS FIRST

Kävin muutama viikko sitten ottamassa kuvia upeasta Millasta. Jaettiin ajatuksia Fitneksestä. Millalla onkin tuoreita ajatuksia lajista, sillä hän tähtäsi vielä pari kuukautta sitten syksyn Bikini Fitness-lavoille. Mietittiin yhdessä, että Millan tarina on sellainen, jonka jokaisen lajista kiinnostuneen olisi hyvä lukea. Lajissa on monta puolta ja Millan tarina on niistä yksi. Teksti alla on Millan itse kirjoittama.

”Joku treenaa jossain kovempaa kuin minä. Kehityskin loppuu kuulemma tyytyväisyyteen ja tämän päivän vaikeudet maksavat itsensä vielä takaisin tulevaisuudessa. Treenin kuuluukin tuntua raskaalta, muuten en kehittyisi. Niinhän? Minun on pakko jaksaa.”

Elettiin kesä-heinäkuun vaihdetta 2015, ensimmäinen kisadieettini kahdeksas viikko oli meneillään ja ensimmäisiin kisoihin vielä kolme kokonainsta kuukautta aikaa. Väänsin salilla rutiininomaisesti punttitreeniäni ja nämä ajatukset ajoivat minua eteenpäin ja saivat jaksamaan päivästä toiseen, vaikka treenaaminen oli viime aikoina tuntunutkin vain pakkopullalta ja useimmiten teki mieli vain itkeä, koska olin niin väsynyt. Treenin lopussa eräs tuttuni tuli yllättäen salilla vastaan ja ensimmäiset sanat häneltä olivat: ”Vau, miten hyvältä sä näytät! Tulet varmasti pärjäämään niissä kisoissa!” Nuo sanat olin kuullut useampaan otteeseen jo aiemminkin myös monilta muilta. Ja tiesin kyllä itsekin, että hyvältähän kuntoni jo näytti, mutta en edes ilahtunut kuullessani siitä enää.

Treenin jälkeen menin kotiin, marssin peilin eteen ja vääntelehdin sen edessä yrittäen poseerata niin, että pikkupumpissa olevat lihakseni näyttäisivät mahdollisimman hyvältä. Tuijotin itseäni peilistä, mutten ollut iloinen. En pystynyt hymyilemään omalle peilikuvalleni, vaikka näytin paremmalle kuin koskaan aiemmin. Vatsalihakset piirtyivät nätisti esiin ja käsivarretkin alkoivat näyttää jo ihan hyvälle. Suonetkin pullottivat jo näkyvillä. Ehkä reisistä voisi vielä kiristyä, ajattelin. Olo vain oli hirvittävän väsynyt ja nälkäinen. Tuntui, että mitä paremmalta kunto näytti, sen pahemmalta olo tuntui. Otin silti puhelimen esiin, jännitin vatsalihakset ja pakaran ja yritin napata sellaisen kuvan, jossa näyttäisin iloiselta ja hyvinvoivalta. Se oli vaikeaa ja vaati useamman yrityksen – ja kuvan.

Vähitellen, kun ajatukseni alkoivat liittyä pelkästään ruokaan, treeniin ja väsymyksen vallanneessa elämässäni siihen, kuinka selviäisin seuraavaan päivään, aloin ymmärtää, ettei näin voinut enää jatkua. Olin ajanut itseni tilanteeseen, jossa tuijotin vuoroin vaakaa, vuoroin peiliin ja vuoroin kalenteriin. Kahdesksassa viikossa olin tiputtanut 8 kiloa painoa. Missä vielä oli rasvaa? Mistä piti vielä kiristyä? Montako kiloa? Montako päivää, viikkoa, kuukautta vielä kisoihin? Eikö aika voinut kulua nopeammin? Voisiko kesä olla jo ohi? En jaksanut enää. Toivoin ja odotin vain, että päivät, viikot ja kuukaudet kuluisivat alta pois ja etsin jopa Googlesta vastauksia ja vertaistukea hakusanoilla ”järkyttävä väsymys dieetillä”. Odotin sitä päivää, kun taas voisin nauttia normaalista elämästä ja treenamisesta ilman suorittamista. Kisaprojektini ei ollut enää menossa terveellä tavalla eteenpäin ja en todellakaan voinut enää hyvin.

Olen aina ollut luonteeltani suorittaja ja kun tavoite on kerran asetettu, on se myös saavutettava –vaikka se vaatisi mitä. Tietynlainen periksiantamattomuus ja määrätietoisuus elämässä on tiettyyn rajaan asti ihan tervettä, mutta kun se menee pakkomielteiseksi ja väkinäiseksi puurtamiseksi, ei ole odotettavissa muuta, kuin polulta syvälle metsään eksyminen. Näin minulle meinasi käydä, mutta onneksi tiukasti ohimolle kiristynyt fitnesspantani antoi vielä sen verran periksi, että korvieni välissä oli vielä tallella jotain muutakin kuin proteiinijauhoa. Uskalsin myöntää itselleni, että tilanteesani ainoa oikea ratkaisu oli keskeyttää kisadieetti. Silti minut valtasi pelko siitä, että mitähän muut nyt mahtavat ajatella minusta. Olinko epäonnistunut jonkun mielestä? Heikko? Kenties luovuttaja? Olisiko minun pitänyt vain kestää tuo kaikki, koska kyllähän monet muutkin siihen pystyvät?

Onneksi ymmärsin, että ei todellakaan ole edes kahdesti ajattelemisen arvoista mitä nuo muut mahtoivat ajatella, sillä minun elämänihän tämä on: minun valintani, minun virheeni ja ennenkaikkea minun päätökseni. Ja entä ne, joita ne eivät miellytä? Mitä väliä? Ne ihmiset, joilla on elämässäni merkitystä, tukivat minua ja päätöksiäni edelleen yhtä lailla, kuin kisaprojektiin ryhtyessänikin sekä sen aikana.

Kisadieetti on rankka kokemus niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisestikin. Sitä on vaikea, sanoisin että jopa mahdoton, ymmärtää itse kokematta. Sitä on myös vaikeaa pitää erossa kaikesta muusta elämästä, varsinkin, jos sitä tekee antamalla 110% itsestään. Silloin, halusipa sitä tai ei, se tulee vaikuttamaan tavalla tai toisella myös läheisiin ihmisiin. Omalla kohdallani tämä tarkoitti sitä, että kun minulla oli rankkaa: useimmiten myös muilla oli rankkaa. Oma perheeni ja läheiseni joutuivat ymmärtämään ja kuuntelemaan omasta mielestäni aivan liikaa ja enemmän, kuin heiltä voisin koskaan vaatia tai odottaa. Mutta he tekivät sen. Ja he kaikki tekivät sen pyyteettömästi, saamatta siitä mitään itselleen. Se, jos jokin, vakuutti minut siitä, mihin ihmissuhteisiin haluan itsekin elämässäni panostaa ja ketkä ovat niitä, joilla oikeasti on elämässäni merkitystä.

Halusin kirjoittaa tämän tekstin, koska halusin jakaa oman kokemukseni lajista kiinnostuneille. Uskon, että joku voi saada dieettihommat toimimaan jotenkin fiksusti ja terveyttä tukevasti, jopa edistävästi, mutta valitettavasti minulla se ei mennyt niin. Toivon ja kannustan jokaista lajin pariin hakeutuvaa miettimään tarkkaan ja kauaskantoisemmin omaa elämäänsä: arvojaan, tavoitteitaan ja toiveitaan sekä syitä, miksi johonkin hommaan ryhtyy. Jos ne eivät ole itselle oikeasti merkityksellisiä, niin tavoite ei varmasti ole sen arvoinen, eikä silloin sen saavuttaminenkaan tule olemaan mielekästä. Mitä iloa on bikinikropasta, jos ainut mitä itselleen siitä saa, on se, että muut ihailevat ja kadehtivat sitä? Se on nimittäin vain jäävuoren huippu: pinnan alla on monia satoja tunteja kovaa treeniä, satoja kilometrejä aamulenkkejä, satoja ja taas satoja litroja maitorahkaa ja muita paljon pienempiä päivittäisiä valintoja.

Enkä nyt yritä sanoa, etteikö minusta ollut mahtavaa ja hienoa, kun missä ikinä olinkin tai minne meninkin, ihmiset kehuivat kiristyvää ja tiukkaa kuntoani ihaillen. Mutta vaikka se kuinka kivaa olikin, eivät nuo kommentit tehneet minua onnelliseksi. Hetkellisesti ehkä, mutta kuka voi elää sellaisessa ulkonäkökeskeisessä kuplassa, jossa onnellisuus perustuu siihen, miltä näytät ja millaisia kehuja saat muilta ulkonäöstäsi? Lähinnä omalla kohdallani se ajoi minua vain kohti ongelmia. Tiesin, että näyttääkseni mahdollisimman rasvattomalta, timmiltä ja lihaksikkaalta yhtäaikaa, oli minun tehtävä koko ajan töitä sen eteen: aikataulutettava elämää - ensisijalla treenit ja ruokailut. ”Mihin aikaan tänään on noustava tekemään aamulenkki? Entä treeni? Ruokailut? Kolmen tunnin välein, mutta miten saan tänään töissä sovitettua tauot, jotta fitness-elämäni ei mene aivan sekaisin? Entä iskeekö tänäänkin kamala väsymys vähäisen energiansaannin ja verensokerin laskun johdosta?”

Kuulostaako tämä nyt sitten normaalilta tai järkevältä? Kuuluuko kilpaurheilun olla tällaista? Tätäkö haluan elämältäni? Onko tavoitteeni kisalavoista tosiaan tämän kaiken arvoinen? Päätös kisadieetin lopettamisesta ei todellakaan ollut helppo tai tapahtunut kuin sormia napsauttaen, mutta koska sain noihin kysymyksiin aika yksimielisen vastauksen, olen varma, että tein oikean päätöksen. Kesä ei siis mennyt niin kuin olin sen suunnitellut menevän, mutta rehellisesti sanoen en voisi olla tyytyväisempi siihen, miten se lopulta meni. Tarkoituksenani oli olla Bikini Fitness kisoihin valmistavalla dieetillä toukokuun alusta syyskuun kisoihin, mutta dieetti päättyikin ennen aikojaan heinäkuun alussa. Kaikesta huolimatta en kadu yhtäkään asiaa, enkä tekisi mitään toisin.

Olen varma, että vaikka en koskaan selviytynytkään kisalavoille enkä vienyt dieettiä väkisin loppuun saakka, niin tuo kokemus antoi minulle enemmän, kuin otti. Nyt voin rehellisesti myöntää itselleni ja muille, että elän tällä hetkellä todellakin sitä elämää, josta joskus osasin vain haaveilla. Otti vain hieman aikaa, että tajusin, etten tarvitse sitä varten ”Fitness” –statusta ja etuliitettä nimessäni tai kuvia itsestäni bikineissä kisalavalla. Tiedän myös nyt, että vaikka kehittyäkseen on osattava poistua omalta mukavuusalueeltaan, niin kynttilää polttaa silloin molemmista päistä, jos sieltä joutuu pysyttelemään pois kaiken aikaa. Elämän ei tarvitse olla yhtä kärsimystä. Ei edes, vaikka kuinka valmistuisi joihinkin kisoihin. Näiden lisäksi minä tiedän, että sporttiselta ja terveeltä voi näyttää ilman, että on tavoitteena jotkin kisat. Ja ennen kaikkea olonsa voi tuntea hyväksi ja terveeksi ilman, että tarvitsee vertailla itseään muihin. Aina löytyy joku, jolla on tiukempi sixpäkki, kapeampi vyötärö, timmimpi peppu tai ohuemmat reidet kuin itsellä. Ne eivät kuitenkaan ole niitä asioita, jotka saavutettuaan saavutetaan samalla myös onnellisuus ja kokonaisvaltainen hyvinvointi. Ne saavutetaan jostain ihan muualta. Ainakin omalla kohdallani.

- Milla Mikkanen