Tää on tarina sitkeydestä, periksiantamattomuudesta ja uskosta johonkin asiaan, mitä rakastaa. Oon miettinyt paljon viime aikoina itteäni urheilijana. Oon miettinyt sitä kivistä polkua, mikä on tuonut mut tähän pisteeseen. Tää tie ei oo tosiaan kokonaisuudessaan ollut mulle helppo. 2013 syksyllä tapahtui jotain, mikä muutti aika paljon mun elämästä. Kaikki alkoi pienestä kivusta vatsassa. Kivusta, jota lääkärit eivät uskoneet, sillä tulehdusarvot eivät ole koholla. Kipu yltyi ja vatsa turposi. Kolmesti mut passitettiin pois päivystyksestä, sillä mun vatsaan ei kuulemma oikeasti koske. Muistan kun heräsin yöllä kipuun, en pystynyt liikkumaan, en pystynyt huutamaan, en puhumaan. Kyyneleet valuivat poskilleni. Olin yksin siinä sängyssä, pimeässä huoneessa. Silloin luulin, et kipuun voisi kuolla. 

Monta yötä sairaalassa, monia verikokeita, tuskaisia öitä, päiviä. Vähän nukuttuja tunteja, ihan liikaa lääkkeitä. Lopulta tulehdus oli levinnyt koko vatsaan, en pystynyt hengittämään. Aiheuttaja löydettiin sain antibiootit, kipulääkkeitä, monta purkkia. Vatsa alkoi paranemaan, pikkuhiljaa pystyin kävelemään hitaasti ja liikkumaan hieman. Päivät tuntui raskailta, pitkiltä ja odotin vain sitä päivää, että saisin laittaa lentopallotossut taas jalkaan ja nähdä ihanan joukkueeni. No sitä päivää ei tullut. tulehdus eteni niveliin, jokainen ruumiin osa oli tulessa. Sormet, nilkat, polvet, lonkat. En pystynyt liikkumaan, en pystynyt istumaan, syömään, peseytymään. En pystynyt tekemään mitään. Makasin vaan paikoillaan. En pystynyt edes itkemään. Luovutinko? En.

3kk jälkeen kävin ensimmäisellä kävelyllä. Kävelin kilometrin, se oli ihanaa. Itkin onnesta ja hymyilin seuraavat kolme viikkoa putkeen ilosta. Miten ihana oli pystyä kävelemään?! Pikkuhiljaa toivuin reaktiivisesta artriitista ja valoa alkoi näkymään elämässä. Lentopallo oli kuitenkin liikaa nivelille ja jouduin luopumaan lajista. 10 vuoden taival lentopalloilijana tuli päätökseen. Musta tuntui ihan kamalalta. Olin lihonut 10kg, luopunut mulle niin rakkaasta asiasta. Olin täysin hukassa itseni kanssa. Aloitin laihduttamisen ja samalla vatsaongelmat jatkuivat. Pudotin muutamassa kuukaudessa 10 kiloa ja rasvaprosenttini lähemmäs 15.. En tykännyt kropastani. Treenasin 10 kertaa viikossa, söin 1500 kaloria päivässä. Olin onneton. Luovutinko? En.

Kesällä jatkoin beach volleyn pelaamista ja huomasin onnekseni, ettei se aiheuttanut nivelkipuja. Rupesin elämään taas niinkuin urheilija. Söin vähän enemmän, mutta silti aivan liian vähän. Mun aineenvaihdunta oli täysin olematon ja paino jojotteli todella helposti. Kesä oli yks parhaimmista, tunsin olevani taas elossa, kun sain upottaa paljaat varpaat hiekkaan. Urheilu, se on se mun juttu. Vatsa oireili tasaista vauhtia ja vaikeutti elämää. Syksyllä alkoi kuitenkin vaikeudet lisääntymään. Korvatulehduksia, nielutulehdus, uusi korvatulehdus.  Sitten erään treenin jälkeen lyyhistyin keittiöön kovan vatsakivun takia. En päässyt ylös itse, soitin kaverin hakemaan ja lähdettiin sairaalaan. Muutama yö sairaalassa, aiheuttaja löytyi ja antibiootteja naamaan. Vuoden sisään olin syönyt 11 antibioottikuuria, mikä oli totaalisesti tuhonnut koko oman bakteerikannan. Ja kaikki tämä alkoi siitä, ettei mua uskottu sairaalassa. 

Luulin taas selviäväni, mutta tilanne meni pahemmaksi. Muistan, kun kirjoitin tätä postausta, enkä oikeasti tiennyt mitä tuntea. Nivelkivut oli palannu ja pahempana kun koskaan, mua koski selkään, lonkkiin, polviin ja jokaikiseen muuhun niveleen. En pystynyt liikkumaan ollenkaan. Lääkärit eivät ottaneet tosissaan. Toinen reaktiivinen artriitti, 2kk sen kanssa taistelua. Sitten tuli se puhelu lääkäriltä, mikä pysäytti. Mulla on selkärankareuma. Nuo sanat kuulen vieläkin korvissa kirvelevänä kirosanana. Ei mulla voi olla reumaa. EI mulla saa olla reumaa. Ensimmäisenä ajatuksena kuitenkin oli mielessä: "Pystynkö enään koskaan urheilemaan?". Siitä palautuminen vei monta kuukautta. Muistan miten onnellinen olin, kun jaksoin kävellä keppien kanssa ensimmäistä kertaa sohvalta sängylle parikymmentä metriä. Tuo matka muuttui pikkuhiljaa sadaksi metriksi ja siitä eteenpäin kuukausien aikana kilometriksi. Olin päättänyt, että urheilen, en aikonut luovuttaa. 

Tuonkin jälkeen on tapahtunut hurjan paljon. Kokeilin juoksuharrastusta, selkä ei kestänyt. Sain hamstring-syndrooman. Takareisi oireili aina juostessa ja treenaaminen piti lopettaa. Kävin Crossfitin peruskurssin ja rakastuin. Rakastuin siihen, että pystyin treenaamaan ilman kipuja. Siihen, miten monipuolinen laji oli ja miten pystyn jokaisessa reenissä antamaan itsestäni 100% ja vähän enemmän. Siihen miten huikea yhteisö lajin ympärille kasvoi. Miten jokainen kannusti toista ja miten jokainen antoi kaikkensa. Kesällä 2016 tuntui, et oon paremmassa kunnossa kun koskaan. Olin onnellinen, sujut vartaloni kanssa ja näin itseni taas urheilijana. Intohimo lajia kohtaan kasvoi kokoajan ja halusin päästä kisaamaan. Olin ennen kaikkea vahva urheilijana ja treenasin kovempaa kun koskaan. Syksy toi sitten taas pettymyksiä mukanaan, takareisi repesi juuri kun piti suorittaa karsinta Unbroken-kisoihin. Tuo oli ihan älyttömän iso takapakki ja isku vasten kasvoja. Mut ei, vieläkään en luovuttanut.

Tänään pääsin taas reenaamaan vähän paremmin takareiden oireilun, ja useamman viikon flunssailun jälkeen. JA piru vie se tuntu hyvältä. Oli niin ihana pistää reenitossut jalkaan ja päästä tuntemaan, miten hikikarpalot valuu otsalta. Syksyn vastoinkäymisten jälkeen sain etsiä motivaatiota tovin. Oikeastaan musta tuntuu, et treenaamasta poissaoleminen kasvatti motivaatiota, tahtoa ja intoa. Se sai ajattelemaan asioita ja miettimään mitä oikeasti haluan. Loukkaantuminen herätti katsomaan peiliin kehonhuollon suhteen. Nyt tavoitteena on entistä parempi, liikkuvampi, vahvempi ja monipuolisempi suorituskyky. Oon taas kaatunut kerran ja noussut ylös ja henkisesti vahvempana, kuin aikaisemmin. 

Mitä tällä haluan sanoa? 

ÄLÄ luovuta. Jos rakastat jotain asiaa yli kaiken, älä päästä siitä irti. Jatka unelmoimista, tee töitä hulluna. Rakasta kehoasi, kuuntele kehoasi ja ennen kaikkea nauti siitä matkasta. Joskus se vie päivän, joskus viikon, joskus kuukausia, mutta lupaan sulle, että se työ on sen arvosta. Jokainen unelma on tavoitettavissa. Ensimmäinen virhe on lakata uskomasta. Jokainen meistä tulee kaatumaan maahan ja monesti. Ne pienet säröt elämässä on kuitenkin aina niitä mitkä tekee meistä paljon vahvempia. Ne muistuttaa meitä siitä, miten tärkeää on nauttia siitä hetkestä, kun voi tehdä asioita joita rakastaa. Mun selkä tulee aina olemaan pikkusen kiero, jäykkä ja vaikea. Joku aamu herään, enkä pystykään liikkumaan. Sitä kestää päivä, kaksi, viikko tai kuukausi. En tiedä koskaan, mutta sillä välin, teen just sitä mitä rakastan.

Täydellisen epätäydellistä

"Mitä odotat tällä hetkellä eniten?" Hetken hiljaisuuden jälkeen tajusin, ettei mulla oo mitään asiaa mitä erityisesti odottaisin. Ja ei, se ei johdu siitä, etteikö mun elämässä ei tapahtuisi mitään. Syy löytyy mun arjesta, siitä että mun ei tarvitse odottaa mitään, kun rakastan tätä hetkeä niin paljon. Huokaisen syvään ja hymyilen, tunnen miten onnellisuus valtaa mun kropan kun ymmärrän eläväni unelmaani. Tajuan siinä hetkessä, että tää arki, tää elämä tässä ja nyt on juuri sellaista, mistä oon haaveillut ja en toden totta kaipaa mitään lisää tähän. Mulla on hyvä näin. Tuon suunnattoman onnellisuuden takana piilee kuitenkin pelko. Pelko siitä, että jotain tapahtuu. Pelko, että tuo liiallinen täydellisyys ei olisikaan pian enää totta. Kaikin puolin kaikki asiat arjessa on vaan todella hyvin. Menetänkö pian jotain tästä onnesta?

Muutama päivä tuosta ajatuksesta tulee se takaisku, mikä rikkoo sen täydellisen arjen, missä oon elänyt, nimittäin takareisi pamahtaa rikki pesäpallon opiskelijoiden sm-kisoissa. Oon odottanut tätä viikkoa useamman kuukauden. Siitä hetkestä asti kun päätin, että aion Crossfitissä jossain vaiheessa kisata. Olin aikonut suorittaa Unbroken-kisakarsinnan maanantaina ja paria päivää ennen tuota loukkaannun. Negatiivisten tunteiden ryöppy valtaa mielen ja loppujen lopuksi on vaan todella tyhjä olo. Miksi just nyt, kun kolmen kuukauden ajan olisi ollut monen monta otollisempaa hetkeä mennä rikki. Miksi juuri nyt? Miksei koskaan voi elämässä olla kaikki asiat kunnossa, kun sen pienen hetken ajan. Miksei aurinkoisen päivän jälkeen tulee yö ja seuraavassa hetkessä aurinko jääkin pilvien taakse?

Oon miettinyt tätä asiaa ja tajunnut, että juuri sen takia, että tässä hommassa olisi jotain järkeä. Ne vastoinkäymiset on niitä mistä me opitaan asioita. Elämä on tavallaan täydellisen epätäydellistä ja siinä hetkessä, kun me ymmärretään epätäydellisyyden kiehtovuus ja hyväksytään se ollaan todella lähellä onnellisuutta. Mulla on myös oikeesti peiliin katsomisen paikka. Niin kovasti oon oottanut karsintoja, treenannut hullun lailla, että oon mm. laiminlyönyt lihashuoltoa. Kiireisessä arjessa, kavereiden kanssa hengatessa, opiskellessa treenimäärät oon koittanut pitää korkealla ja se mistä oon karsinut on ollut huolto ja lepo. Tästä voin syyttää vain ja ainoastaan itseäni ja tää on taas niitä hetkiä kun elämässä oppii jotain. Valitettavasti me opitaan kantapään kautta hurjan usein, mut niin sen vaan pitää mennä. Elämä pysyy epätäydellisenä aina, kuolemaan asti ja niin se vaan menee. 

Moni meistä odottaa sitä maalia. Sitä hetkeä, jolloin kaikki asiat vain olisivat hyvin ja huolet katoavat. Jokaisen meistä tulisi kuitenkin hyväksyä itsensä puutteellisena, epätäydellisenä. Hyväksyä pelot, epäkohdat elämässä ja parhaalla mahdollisella tavalla oppia vastoinkäymisistä. Ei oo turhia asioita elämässä. Kolhut tekee meistä vahvemman ja viisaamman. Aivan turhaan me yritetään korjata sitä, minkä toisaalta on välillä tarkoitus olla vähän rikki. Onnellisuus ei tarkoita, että kaikki olisi täydellistä. Niiden ylä- ja alamäkien keskellä, voitas opetella nauttimaan hetkistä ja hyväksymään se tosiasia, että loppujen lopuksi epätäydellisyys on aika hienoa.

Yksikään päämäärä, ei oo mitään ilman sitä matkaa sinne.

Unelmia kohti

Multa kysyttiin niin monesti, mikä mun plan B on. Kerroin niille, ettei mun unelmat tarvitse varavaihtoehtoa. Koen, että ensimmäinen askel kohti luovuttamista, kohti epävarmuutta on keksiä varasuunnitelma. Mun mielestä tää ajattelutapa yltää ihan jokaiselle elämän osa-alueelle. Mä aion päästä opiskelemaan alalle, jonne oon halunnut siitä hetkestä asti, kun ensimmäisen kerran kyseisen alan kuvauksen luin netistä. En tarvitse varasuunnitelmaa. Jos en pääse tänä vuonna, oon viisaampi ja vahvempi ensi vuonna. Perääntyä en kuitenkaan aio. Luovuttaa en aio. Mä vielä toteutan unelmani. Vaikka kuka tahansa sanois: "Et pysty siihen" "Ei kannata", niin sä oot se joka määrittelee sun pystyvyyden, ei kukaan muu.

Tää on ajatusmalli mitä haluisin nähdä enemmän ihmisissä. Että uskallettas unelmoida. Oon kuullu niin monesti, että "en mä hae opiskelemaan lääkikseen, en kuitenkaan pääse". ET varmasti tuu saavuttamaan "en mä kuitenkaan" asenteella mitään. Ei koskaan voi saavuttaa asioita, jos ei yritä ja oo valmis laittamaan 200% peliin unelmien saavuttamiseksi. Kaikki on kiinni susta. Haluatko sä tarpeeksi, jotta saavuttaisit unelmasi? Teetkö sä asioita unelmiesi eteen? Joka aamu heräät uuteen päivään ja joka päivä on uusi mahdollisuus tähdätä kohti unelmia.

Ei mikään elämässä oikeasti tule helpolla. On tehtävä niska limassa töitä ja paiskittava hommia. Kaikki se työ tuottaa varmasti jossain vaiheessa tulosta. Joskus unelmien eteen pitää myös luopua paljosta. Pitää joskus tehdä radikaaleja ratkaisuja. Pitää joskus jättää joitain asioita taakse, että voi edetä kohti uusia. Joskus pitää katkaista tärkeitä siteitä, että voi luoda uusia. Joskus se on unelmien jahtaamista jarruttava parisuhde, joskus se on työ josta et nauti. Mut aina, oli se mikä tahansa, jos se ei tee sua onnelliseksi, niin lähde.

Oon aina ollut sellanen luonne, että joko teen sata lasissa tai sit en tee ollenkaan. Johonkin kun ryhdyn niin teen sen aina täysillä. Neljän viikon pääsykokeisiin luku jakso oli henkisesti tosi rankka. Unelmien eteen joutuu tosiaan luopumaan myös monesta asiasta ja tän neljän viikon aikana mun elämään ei kyllä todellakaan sisältynyt mitään muuta, kun lukemista ja treenit. Erakoidun lähes täysin ja keskityin vain ja ainoastaan siihen, et syksyllä pääsisin aloittamaan opinnot. Nyt kun siellä on vielä varmasti pääsykokeisiin valmistautuvia, niin toivotan tsemppiä ja voimia joka ikiseen hetkeen matkalla. Lopputulos tulee varmasti olemaan aikanaan uurastuksen arvoinen.

Nyt on pääsykokeet ohi ja voin sanoa, että olo on hieno, helpottunut ja kevyt. En oo ihan varma miten mulla meni, koe tuntu tosi vaikeelta. Mut voin hymyssä suin sanoa, että oon tehnyt parhaani. Jos se ei riitä, niin en voi sille mitään. Kaikkensa antaneena voi olla tyytyväinen itseensä. Nyt venaillaan kuukausi sitten, että tuleeko kutsua kesäkuussa järjestettävään toiseen vaiheeseen. Toivottavasti tulee, sillä nyt alkaa lajitreenaus ihan kunnolla. Kuukaudessa pitäs saada haltuun aika monen urheilulajin tekniikat. Onneks pohjaa on ihan mukavasti ja ei tarttee harjottelussa lähteä ihan nollasta. 

Unelmia kohti.

10 REASONS 2 B ME

Muutamat saattoivatkin nähdä instagramin puolella mun kuvan mistä kuvatekstinä löytyi Alicia Keysin - Superwoman kappaleen sanat:

" Cause I am a Superwoman. 

Yes I am. Yes she is. 

Even when I'm a mess. 

I still put on a vest. 

With an S on my chest. 

Oh yes, I'm a Superwoman"

Jokainen meistä on supernainen. Oon huolestunut siitä, miten ihmisistä on tullut niin kielteisiä. Miten tuntuu, että kukaan ei usko itseensä. Ootteko miettinyt miten paljon omaan arkeen voi vaikuttaa omilla ajatuksilla? Aina pitäisi uskoa, luottaa ja haluta onnistua. Arjen onnellisuus on oikeesti pitkälti kiinni siitä, kuinka itse ajattelet asioista ympärilläsi. Kun uskot itseesi ja tekemääsi voit pystyä mihin vaan, muttet voi saavuttaa haluamiasi asioita, ellet usko saavuttavasti niitä ja ennenkaikkea luota itseesi. Tää kaikki on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Positiivisuus on kantava voima, muttei se tarkoita ettei saisi surra. Vastoinkäymisiä elämässä tulee ja ne pitää käsitellä, mutta arjessa on kuitenkin aika monen monta asiaa, josta olla iloinen ja josta saada positiivisia viboja!

Kuinka moni haluaisi muuttaa itsestään jotain? Tekisikö se todella sinusta paremman? Toki jokaisella varmasti on joitain asioita, joista ei pidä itsestään. Itse olen taistellut nyt pari vuotta hillitäkseni tempperamenttiäni ja ymmärtääkseni, ettei aina ole syy kiukustua. En pidä siitä ominaisuudesta, mutta se on osa minua ja kun oon koittanut suunnata asian positiiviseen ajatteluun oon vähitellen ymmärtänyt asioita ja oppinut kohtelemaan läheisiäni ja eteenkin itseäni paremmin. Ulkonäkö on sitten kans asia, jota jokainen haluisi muokata jollain tavalla. Itse olen aina kokenut omaavani melko "miehisen" vartalon ja siitä olen saanut myös kuulla puhuttavan selän takana. Kasvaessa sitä kuitenkin on oppinut vähitellen hyväksymään itsensä juuri sellaisenaan. Toivoisin, että jokainen voisi miettiä näitä asioita ja uskoa, että jokainen meistä on erityinen ja mahtava juuri sellaisenaan. Jokainen meistä on supernainen.

Jokainen voisi miettiä asioita ympärillään ja saada niistä positiivista voimaa. Jokainen voisi ajatella miksi juuri minä olen erityinen ja huippu nainen. Näiden ajatuksien myötä sain idean, jonka myötä haluaisin haastaa bloggaajia ja muita sosiaalisen median käyttäjiä listaamaan "10 reasons 2BE me". Uskon, että tekee hyvää miettiä oikeasti niitä hyviä puolia itsestään, sillä liian usein tuijotetaan vaan niihin huonoihin puoliin ja unohdetaan miten mahtavia yksilöitä koko maa on täynnä. Joten täältä pesee 10 syytä miksi juuri minä oon supernainen!:

1. Oon avoin ihminen. Mun kanssa on helppo puhua.

2. Puhun suoraan asioista.

3. Mulla on nätti hymy ja hymyilenkin paljon.

4. Oon tunteellinen ja empaattinen.

5. Oon hauska (mulla on niin huonot jutut et jotkut nauraa niille)

6. Mulla on mukavan atleettinen kroppa.

7. Oon positiivinen ja koitan löytää asioista hyvät puolet.

8. Mulla on suuria unelmia. Pystyn mihin vaan kun uskon vaan itseeni!

9. Oon melko sanavalmis.

10. Oon supernainen koska mulla on maailman ihanin perhe, jonka
myötä musta on kasvanut hieno nainen.

Ja sitten toivon, että kaikki jotka luette tämän mietitte näitä asioita ja teette oman listauksenne.

Postaa otsikolla "10 REASONS 2 B ME" ja linkatkaa kommenttiboksiin niin pääsen lukemaan ja tutustumaan muihin upeisiin ihmisiin. Jos sulla ei ole  blogia, missä vastata haasteeseen kommentoi tähän postaukseen oma listauksesi.

Ihanaa sunnuntaita kaikille!♥

VIIKON TÄRKEIN TREENI: HUOLTO

Vuosi takaperin olisin nimennyt viikon tärkeimmäksi treeniksi ehdottomasti jonkun muun treenin. Esimerkiksi pepun pumppaus tai ylipäätään jalkatreeni ois menny ihan kärkeen tärkeydessä. Sairastelun ja oman kropan kuuntelun myötä oon kuitenkin ymmärtänyt, että se mitä mun kroppa tarvitsee kaikista eniten on kropan huolto. Viime syksynä aloin tutustumaan joogaan ja pilatekseen tarkemmin. Lainasin pilatekseen ja joogaan liittyviä kirjoja kirjastosta ja joululahjaksi sain ihan oman eepoksen, joka on ollut tukena harjoittelussa. Vähitellen opettelin hengittämään oikein, aktivoimaan syvät lihakset ja kuuntelemaan kehoani paremmin. Hengitys auttaa huoltavassa treenissä todella paljon. Syvien lihasten aktivoiminen suuntaa voiman oikein ja tukee hyvin selkää ja rankaa. Vähitellen hengitystekniikka ja syvienlihasten aktivoiminen on tullut mukaan myös arkeen ja auttanut selkäkivuissa ja myös aktivoineet ruoansulatusta aivan uudella tavalla. Tässä postauksessa muutamia perusliikkeitä, mitkä kuuluvat mun viikottaiseen huoltavaan treeniin. Nimitykset voivat olla ihan mun omakeksimiä, mutta näitä minä oon käyttänyt.

1. Alaspäin katsova koira →  Ylöspäin katsova koira

Joogassa käytettävä lepoasento liikkeiden välillä. Todella tehokas venytys pohkeille ja takareisille. Osa "aurinkotervehdystä", jolla aloitan jokaisen huoltavan treenin. Tavoitteena pitää kantapäät lähellä lattiaa ja painaa rintaa kohti lattiaan käsien väliin. Tästä voi siirtyä jooga punnerruksen kautta ylöspäin katsovaan koiraan. Alla video aurinkotervehdyksestä, jonka toistan n. 5-8 kertaa treenin alussa. Loppu treeni perustuu aurinkotervehdyksen variaatoihin, joten alaspäin katsovaa koiraa tulee tehtyä treenin jokaisessa vaiheessa.

Video: Aurinkotervehdys

2. Matala soturi →  Soturi 1 → Kierretty soturi

Alaspäin katsovasta koirasta on helppo edetä soturiasentoihin ottamalla toisella jalalla askeleen jalkojen väliin. Tässä pyrkimyksenä pitää lantio, polvi, nilkka linja suorana. Nostamalla selän suoraksi tehostetaan lonkankoukistajan venytystä. Tästä on hyvä jatkaa kierrettyyn soturiin laskemalla vastakkainen käsi maahan ja nostamalla katse ja etujalanpuoleinen käsi kohti kattoa. Liike syvenee uloshengityksellä, liikkeiden vaihdot rauhassa hengityksen mukana. Asennoissa voit pysyä haluamasi ajan, kuitenkin vähintään yhden syvän hengityksen ajan.

3. Soturi 2 → Triangeli→ Rauhanomainen soturi
Soturi 2 asennossa ollaan askelkyykyssä, taaimman jalan jalkaterä 45 asteen kulmassa vartaloon nähden, etummainen jalkaterä osoittaa eteenpäin. Tästä asennosta pääsee triangeliin laskemalla edessä olevan jalan puoleisen käden maahan ja avaamalla rinnan nostamalla käden kohti kattoa, katse seuraa perässä. Hengitys sisään ja ulos. Seuraavalla sisään hengityksellä nouse ylös ja siirry rauhanomaiseen soturiin taivuttamalla selkää taaksepäin ja nostamalla käden ylös. Voit ottaa tukea takana olevasta jalasta. Liikkeen voi toistaa molemmille puolille n.4-6 kertaa.

4. Aurinkotervehdys leveässä asennossa → Kierto

Aurinkotervehdyksen voi suorittaa leveässä haara-asennossa, tosin punnerruksen ja alaspäin katsovan koiran voi jättää välistä. Voit aloittaa ylhäältä ja laskeutua alas rauhassa uloshengityksellä. Sisään hengityksellä suorista selkä (kuten aurinkotervehdyksessä) ja ulos hengityksellä kierrä vastakkainen jäsi kohti vastakkaista jalkaa. Samalla toinen käsi nousee kohti kattoa ja katse seuraa perässä. Pysy asennossa yhden sisään hengityksen ajan, ulos hengityksellä palaa keskiasntoon ja aloita jälleen sisään hengityksellä suoristamalla selkä ja uloshengityksellä jatka toisen jalan puoleen. Toista 3 kertaa molemmille puolille.


5. Merenneito → Kyyhkynen
Merenneito on tunnettu pakaravenytyksenä. Tähän voit siirtyä jälleen kerran sujuvasti alaspäin katsovasta koirasta tuomalla toisen jalan koukkuun vartalosi etupuolelle. Laske lantio alas ja nosta selkä suoraksi. Pyri pitämään takimmainen jalka linjassa suoraan taaksepäin. Etummaisen jalan säären tulisi olla vaakasuorassa vartaloosi nähden. Tästä asennosta pääset siirtymään kyyhkyseen taivuttamalla takimmaisen jalan koukkuun. Edelleen haastavuutta kaivatessasi voit napat takimmaisen jalan kyynärtaipeeseen ja ottaa toisella kädellä niskan takaa toisesta kädestä kiinni. Tässä liikkeesä erityisesti tulee muistaa, että kroppaa tulee kuunnella ja antaa sen taipua sinne minne se taipuu. Älä pakota itseäsi mihinkään liikkeeseen vaan anna hengityksen kertoa, minne asti mennään.

6. Soturi → Tanssija → Vaaka
Tärkeä osa huoltoa on mielestäni tasapainon kehittäminen. Joogaamisen myötä keskittyminen ja tasapaino on kehittynyt todella paljon. Tähänkin liikkeeseen pääset siirtymään alaspäin katsovasta koirasta tuomalla toisen jalan jalkojesi väliin. Vähitellen nojaa eteenpäin ja nosta taaempi jalka ilmaan. Irrota kädet maasta ja pysy tässä, jos tuntuu siltä. Jos haluat jatka ottamalla kiinni vapaana olevan jalan puoleisella kädellä vapaana olevasta jalasta. Pyri tuomaan selkä mahdollisimman suoraksi. Toinen käsi auttaa pitämään tasapainoa vartalon etupuolella. Muista kiintopiste, se auttaa tasapainon pitämisessä.

Siinä muutamia perusliikkeitä joita tulee tehtyä huoltavassa treenissä. Tähänkin treeniin otan yleensä kunnon lämmittelyn, jotta keho on valmis treeniin. Kuminauhalla teen yleensä olkapäille liikkeitä ja kepillä pyörittelen olkapäitä, rintaa ja selkää auki. Näissä liikkeissä tulee hyvin venytystä. Tykkään itse suorittaa venyttelyn nimenomaan näin liikkeen kautta. Asennoissa tulee staattisiakin venytyksiä ja liikkeiden kautta saadaan myös liikelaajuuksia lisää. Esimerkiksi lonkankoukistajan liikkuvuus on parantunut huimasti joogan aloittamisen jälkeen. Toivon, että jokainen siellä ruudun toisella puolella oppii arvostamaan omaa kroppaansa sen verran, että suo sille huoltavaa treeniä tarpeeksi suhteutettuna muuhun treeniohjelmaan. 

"Take care of your body, it's the only place you have to live in"

 Haluaisitteko kuulla lisää joogasta, huoltavasta treenistä, eri asanoista ja venyttelystä?

10 ASKELTA KOHTI HYVINVOINTIA

1. Rakasta itseäsi tarpeeksi, tehdäksesi NYT valinnan satsata hyvinvointiin. Kyse on vain sinusta, kukaaan muu ei tule tekemään tätä puolestasi. Ota tavoitteeksi voida hyvin ja saada elinvoimaa päivittäiseen elämään näistä valinnoista. Älä aseta itsellesi liian korkeita tavotteita.

2. Syö puhdasta ravintoa. Paljon eri värejä: kaaleja, lehtivihreitä, kasviksia, juureksia, hedelmiä ja marjoja. Syö monipuolisesti ja huolehdi, että saat rittävästi tarvittavia ravintoaineita. Hiilihydraatteja, rasvoja ja proteiineja!

3. Pidä ruokailu ajat säännöllisenä. Hyvinvointi ei tule näännyttämällä itseään, joten muistathan syödä tarpeeksi. Kun vaihdat kasvispainotteisempaan ruokavalioon kasviksia saa kerätä lautaselle paljon! Syö 5-6kertaa päivässä esimerkiksi näin: aamupala klo 8, välipala klo 10, lounas klo 13 välipala klo 15, päivällinen klo 18, iltapala klo 21.

4. Älä napostele. Anna ruoansulatuselimistölle työskentelyrauha aterioidesi välillä. Älä napostele päivän mittaan.

5. Jätä herkuttelut, suklaan syöminen & alkoholi erityisiin hetkiin. Niiden ei tarvitse olla osa arkipäivää. Jokaisen tulee herkutella joskus, en sano sitä. Tämän ei tarvitse kuitenkaan olla päivittäistä tai edes viikottaista. Älä kuitenkaan kiellä itseltäsi kaikkea.

6. Juo tarpeeksi vettä. Tässäkään ei tarvitse mennä liiallisuuksiin, mutta säännöllisesti muutama kulaus tekee hyvää.

7. Koita löytää liikunnan nautinto oikeista liikuntamuodoista. Kokeile rohkeasti uusia lajeja, jos lenkkeily tai painojen nostaminen ei kiinnosta. Kokeile joogaamista ja muita kehonhuolto tapoja. Käy pelaamassa eri palloilulajeja tai  hiihtämässä. Älä liiku väkisin. Muista harrastaa välillä liikuntaa myös ulkona, niin aivot saavat happea!

8. Keskity positiivisuuteen, löydä omat vahvuutesi. Kun mietit vain heikkouksiasi ja tuijotat negatiivisuuteen kaikki muu sumenee. Kun taas löydät positiivisuuden niin se kantaa usealle elämän osa-alueelle. Jokaisella meistä on vahvuutemme, joita voimme hyödyntää. EI ole kuitenkaan syytä surra sitä mitä meillä ei ole, tai mitä emme ole. 

9. Panosta uneen! Pyri nukkumaan 8-9 tuntia joka yö. Uni on todella tärkeä osa elimistön palautumista. Niin aivojen, kun lihaksiston ja muun kropan. Unesta ei saisi koskaan lohkaista pois, kun tunnit vuorokaudessa loppuvat kesken. Suosittelen lainaamaan vaikkapa kirjastosta unta käsittelevän kirjan iltalukemiseksi.

10. Nauti elämästä, elä hetkessä. Koita löytää joka päivästä jotain kaunista. Älä tuijota tulevaisuuteen ja odota ihmeiden tapahtuvan hetkessä. Nauti joka päivästä, jonka olet elänyt itsesi vuoksi. Tee päivittäisi valintoja ja iloitse onnistumisistasi PÄIVITTÄIN.

Aloita tänään. 

A HEALTHY OUTSIDE STARTS FROM THE INSIDE

Monelle uusi vuosi on uusi alku. On jo yleinen vitsi, että jokainen aloittaa tammikuussa dietin ja päättää laihduttaa kertyneitä kiloja pois ja loppujenlopuksi tuota intoa kestä sen tammikuun verran. Ite oon tajunnut viimevuoden aikana hyvin paljon juurikin tähän asiaan liittyen. En halua aloittaa diettiä, olla dietillä tai laihtua. Haluan voida hyvin. Viime tammikuussa olin ahdistunut syksyn sairastamisen aikana kertyneistä kiloista ja rupesin treenaamaan kovaa ja syömään liian vähän. Kävin salilla 5 kertaa viikossa jonka lisäksi tein intervalli/aerobisen reenin 3 kertaa viikossa. Halusin näkyvät vatsalihakset, lihaksikkaan ja rasvattoman kropan. Nautin toki treenaamisesta, mutta lähtökohta tossa reenaamisessa  ja syömisessä oli aivan väärä: ulkonäkö. Ja juurikin se lähtökohta on se, minkätakia moni projekti loppuu lyhyeen. 

Mulle ainakin ulkonäkö on toki todella tärkeä asia, kuten varmasti monelle muullekin. Oon kuitenkin ymmärtänyt, että hyvinvointi lähtee sisältä päin ja fanaattisen ulkonäön muokkaamisen sijaan suosittelisin pyrkimään hyvinvointiin tähtäävään elämänmuutoksen. Treenaamalla liikaa ja syömällä liian vähän tai liian yksipuolisesti oikeasti vaarantaa, sekä fyysisen, että henkisen terveyden. Elämä ei sais mun mielestä pyöriä pelkän ulkonäön ympärillä. Ite oon kokenut, että kun syön terveellisesti ja puhdasta ravintoa (ei pelkkää rahkaa), saan siitä uskomattoman paljon energiaa ja tunnen oloni hyväksi. Kasviksien, hedelmien ja muiden luonnon ravintolähteiden käyttäminen puhdistaa elimistöä ja tekee olosta kevyen ja hyvinvoivan. Treeneissä tulisi keskittyä niihin asioihin, jotka saavat sut hyvälle tuulelle. Kun nautit treenaamisesta ja syöt terveellisesti voidaksesi hyvin, tuut huomaamaan, että kilot varmasti karisee samalla ja kyllä se hyvinvoiva kroppa näyttääkin aika mainiolta.

Kenenkään ei tulisi kiduttaa itseään salilla tai syödä pelkkää rahkaa, jos se ei tunnu hyvältä ja tavoitteena on ainoastaan täydellinen vartalo. Tästä pääsemme sitten siihen monen silmissä kiiluvaan "täydellisen vartalon" käsitteeseen. Monella meistä, kuten minullakin, on motivaation lähteenä joku tunnettu fitnesstähti tai kenties joku urheilija, jolla on tuo "täydellinen vartalo". Tässä käy helposti kuitenkin niin, että alamme tavoittelemaan jonkun toisen vartaloa omamme sijasta. Jokaista kroppaa voi toki muokata, mutta kukaan ei voi tehdä omasta vartalostaan toisen vartaloa. Toisilla on kapeampi vyötärö, toiset ovat suoremman mallisia (itse kuulun tähän sakkiin). Toivoisin, että jokainen tänä vuonna onnistuisi pitämään itseään motivaation lähteenä. Jokaisella meillä on vahvuutemme ja heikkoutemme. Tavoitteena voisi pitää, että kääntäisi nuo "heikkoudet" rikkaudeksi, joka erottaa meidät muista. Jokainen on ainutlaatuinen yksilö ja voi näyttää omalla tavallaan upealta.

Haluaisin nyt pyytää jokaisen tämän tekstin lukevan jättämään kuukauden tai kahden tai muutaman viikon dietit väliin ja keskittymään elämänmittaiseen päätökseen voida hyvin. Lupaan, että kun elintavat muuttuvat ja huomaat voivasi hyvin ajattelematta sen kummempia tavoitteita ulkonäön tai painon suhteen, hyvinvointi alkaa näkyä myös ulospäin. Terveelliset elämäntavat näkyvät ja tuntuvat kropassa niin ulkoisesti, kuin sisäisesti. Rakasta itseästi tarpeeksi, tehdäksesi nyt valinnan satsata hyvinvointiin ja itsesti. Jokainen meistä ansaitsee sen.

Toivottavasti tämä herätti ajatuksia teissä:) Kommentoikaahan rohkeasti!

I'M NOT THAT STRONG ANYMORE

En oo viimeaikoina puhunut paljoakaan mun terveydellisesti tilanteesta. Muutama uusikin lukija on tän syksyn aikana tänne blogiin tullut, joten aikaisempia postauksia tilanteestani pääsee lukemaan tästä & tästä & tästä. Syy mun vaitonaisuuteen on ollut yksinkertaisesti vaikean asian käsitteleminen ensin itse. Ajattelin, että mun on aika kuitenkin kertoa tilanteestani myös blogin puolella, sillä mun mielestä on tärkeä kertoa totuus siitä, mitä koen läpi. Mulla on siis todettu nyt selkärankareuma. Selkärankareumasta pääsette lukemaan esimerkiksi tästä ja tästä, joten en ala sen kummemmin kertomaan oireista ja taudin etenemisestä sen kummemmin. Tää on tavallaan vastaus kaikkiin aukinaisina olleisiin kysymyksiin.  Pitkäaikaiseen selän jäykkyyteen ja eteenkin selkäkipuun johon saatoin herätä öisin, lonkkakipuihin, polvikipuihin. On helpottava tietää, mistä kaikki johtuu, epätietoisuudessa elämisen sijaan, mutta on tuskaista kuulla, että sairastaa pitkäaikaissairautta, jota ei voi parantaa.

Kun sain kuulla lääkäriltä tästä, vaikenin. En kertonut kellekkään, en ystäville, poikaystävälle, en äidille ja muulle perheelleni. En hyväksynyt sitä. En vaan yksinkertaisesti voinut myöntää itselleni olevani sairas. Tiesin, että se muuttaisi elämäni ja tuhoaisi unelmani. Vähitellen oon koittanut käsitellä asiaa ja myös kertonut lähimmäiselleni diagnoosista. No ensimmäinen asia, mikä mulla ainakin on mielessä on urheilu. Se asia, jonka eteen oon päivittäin tehnyt kovasti töitä. Se asia mitä oikeesti elämässä rakastan kaikista eniten. Tähtäsin huipulle, halusin menestyä, mulla oli suuria unelmia. Miten musertavaa on nähdä niiden unelmien luisuvan raiteilta ja rikkoutuvan pieniksi sirpaleiksi. Kyllä, liikunta on lääkettä reumaan "tietyssä määrin". Runsaasti selkää rasittava liikunta, jossa tulee paljon äkkinäisiä liikkeitä ja myös tapaturma riski on suuri, esimerkiksi juurikin beach volley, ei kuulu sopivien lajien listalle ainakaan näin taudin alkuvaiheessa. 

Mitäs sitten? Pilates, uinti, venyttely, kävelyt.. Siinä on mun urheilulajit tällä hetkellä. Selän kivut vaihtelevat todella paljon. Joku päivä oon melkein kivuton, joku päivä koskee enemmän. Kipu ei sinänsä haittaa, kestän kyllä kipua, mutta tuo selän jäykkyys on ärsyttävää. Ja kaikista eniten tää koskee muhun henkisesti. En voi valehdella, etteikö mulla ois tyhjä olo ja jatkaa vaan jatkuvasti hymyillen. Ensimmäiset viikot oli todella raskaita ja tää käsittelyprosessi on vasta meneillään. Oon kuitenkin huomannut, että kaikesta pahasta olosta huolimatta tää on tuonut mun elämääni paljon hyviä asioita. Oon esimerkiksi kerennyt bloggaamaan enemmän, keskittymään opintoihini paremmin ja oon myös nähnyt tulevaisuuteni hieman erilaisessa valossa. Onhan se totta, että elämässä on muutakin kuin huippu-urheilu, mutta tuntuuhan se aivan kauheelta, kun rakennetut pilvilinnat murskataan. Joskus pitää olla hetken aikaa heikko ja se on ihan oikein, ei aina pidä olla rohkea ja vahva, mut tulee se aika, kun on vaan noustava.

Oon kuitenkin päättänyt ottaa tähänkin asiaan positiivisen asenteen. Se mitä on tapahtunut on tapahtunut, enkä voi sitä muuttaa. Niin asiassa kuin asiassa ainut ja oikea keino edetä elämässä on hyväksyä ne tosi asiat. Tottakai suru vie aikansa ja se on osa sen asian käsittelyä ja lopulta hyväksymistä, mutta jatkuva melankoliassa vellominen ei johda mihinkään. Oon oppinu itestäni uusia puolia ja kasvanu tän prosessin aikana mielestäni paljon. Koitan yhä löytää elämästä jotain kaunista ja suunnata energiani muihin asioihin. Oon vielä vähän hukassa, mutta oon todellakin löytämässä polulle uudestaan. Mä oon päättänyt, että selviän ja urheilin tai en oon päättänyt nauttia elämästä niin hyvin kuin mahdollista. I'll find my way.

Tää postaus on vaan kasauma mun epämääräisiä ajatuksia, jotka ei oo oikein vielä järjestäytynyt.

Kuitenkin positiivisuuden voimalla selviän ja toivotan myös kaikille teille ihanille siellä mahtavaa perjantaita ja iloista viikonloppua!

kuvat: weheartit

Things happen for a reason

Syksy on aina ollut mulle tavallaan uuden alku. Kausi alkaa, koulu alkaa, kesäloman jälkeen palataan taas siihen rytmiin - Aamulla reenaamaan, kouluun ja illasta taas reenaamaan. Tää syksy on ollut kuitenkin ensimmäinen syksy, kun mua ei oo odottanut lentiskentät. Joka syksy oon oottanu innolla tulevaa kautta, mitä se tuokaan tullessaan. Viime syksy kuitenkin muutti kaiken. 

"J lähti ajamaan yöllä mun luokse, kun oli niin huolissaan musta, nukuin tosi huonosti koko yön heräilin jatkuvasti. Muistan aika vähän tuosta yöstä, mut muistan kun heräsin ja yritin kääntyä ympäri, että oisin voinu katsoa kelloa, mutta kipu vihlas niin pahasti etten yksinkertasesti kyenny kääntymään ympäri. Kyyneleet virtas silmiin, mä jo mietin et pystysinkö enää ikinä liikkumaan. Pahinta kivuissa ei ollu itse se kipu vaan epätoivo siitä mitä mulle tapahtuu ja miten tästä selvitään. Mua pelotti."

En ollut ennen kokenut semmoista kipua. Kipu vatsassa, sellainen kipu etten kykene liikkumaan. Kipu joka säteilee joka puolelle kroppaa ja saa mut pelkäämään - kuinka kauan haluan enää kipua kestää. Liikaa tunteita, niin monenlaisia tunteita. Ja juuri, kun olin nousemassa jaloilleni ja tuo vatsatulehdus selätetty. Mut piiskattiin taas maahan.

"Vielä en tienny mitään muuta kun ton mahdollisen diagnoosin. Mulle luvattiin et tänään tiedän enemmän. Toisaalta en tiiä halusinko tietää vai en. Mulla oli vaan niin tyhjä olo. Oon nii väsyny elämään kivussa, oon väsyny tuntemaan kerta toisensa jälkeen kuinka mä kaadun. Musta tuntuu et aina kun aurinko meinaa paistaa mun elämään pilven raosta alkaa myrsky ja sade vaan piiskaa mut maahan. Musta tuntuu etten mä vaan oikeesti pysty enää uskomaan mihinkään"

Niveltulehdus. Tulehdus vatsasta oli edennyt niveliin. Joka askel teki kipeää. Olin väsynyt itkemään, en tuntenut mitään. Tiesin vaan, että mun kausi oli pilalla. Että moneen kuukauteen en tulisi palaamaan lentopallon ja ihanan joukkueeni pariin. En pääse pukemaan pelipaitaa päälle ja lähtemään reissuun joukkuekavereiden kanssa. Siinä vaiheessa pelkäsin eniten sitä, että menetän sen mikä mulle on aina ollut tärkeintä.

"Pelkään kuollakseni kipua ja tulevaa, sitä että menetän kokonaan elämästäni sen asian mikä mulle on aina ollu ykkönen: urheilu. Mä oon vaan tottunut liikkumaan joka päivä. Oon aina luonu mun päiväjärjestyksen sen ympärille. Toki mä nyt voin liikkua, mut se että en voi tehdä jotain asiaa täysillä ja sataprosenttisesti murtaa mut. Mä pistän aina itteni likoon täysillä ja nyt mä voin tehdä töitä vaan puolitehoilla."

Joulukuussa pääsin taas laittamaan pelikengät jalkaan. Pelasin kaksi peliä, mutta mun lonkat ei vaan kestä sitä rasitusta mitä puolustaessa tulee. Liian paljon tärähdyksiä lattiaan. Mitä mä teen? Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin olla rehellinen itselleni ja myöntää, että nyt mua koskee. Mä en pysty tähän. Moni ei ymmärtänyt mua, mutta tässä näin kuka oli mun tukena ja kuka ei. Tyhjä olo 10 vuotta rakasta lajia, lentopalloa, ja se taival oli paketissa, halusin tai en. 

"Mä en voi millään sanoilla osottaa mun läheisille sitä mitä mulle kaikkien tuki näinä vaikeina aikoina on merkannut. Nää on niitä hetkiä jotka meille määrittelee ketkä oikeesti välittää. Mä oon niin kiitollinen kaikille jotka on pitäneet muta huolta ja jaksanu seisoa mun vierellä. Pitäneet mua kädestä kun mua pelottaa ja auttaneet ymmärtää et asiat järjestyy. Ja niin ne on järjestynyt. Kiitos kaikille ilman mun perhettä, ystäviä ja muita läheisiä mä en ois mitään. Ja erityinen kiitos eräälle joka on viettänyt kaiken aikansa mun vierellä ja antanut kaikkensa että mulla ois hyvä olla. Oikeesti kun musta tuntu etten jaksa enää hymyillä, J sai mut vielä uskomaan." 

Se miksi kerron teille ihanat lukijani tämän tarinan uudestaan, palaan noihin tuskaisiin hetkiin millon pelkäsin tulevaa, on se, että haluan kertoa miten onnellinen olen nyt. Se että yksi ihana taival päättyi, avasi portit uudele tielle. Mukaan tuolta 10 vuoden matkalta lentopallokengät laukussa jäi ihania muistoja, mutta nyt on aika päästä rakentamaan tietä kohti unelmia. Oon treenannut nyt kesän beach volleytä päälajina ja aloittanut syksyllä ensimmäistä kertaa treenaamisen biitsiympyröissä ja tiedän, että tää on just sitä mitä haluan. Mulla on motivoitunut pari, jonka kanssa me lähdetään tavoittelemaan unelmia. Vihdoin pääsen tavoittelemaan sitä mistä olen haaveillut jo monta vuotta. Kyseessä ei oo helppo matka, mut uskon, että kun halua on, niin pystytään mihin vaan. Oon onnellisempi, kuin pitkään aikaan, moneen vuoteen, juuri nyt ja tässä hetkessä. Aamulla herään tekemään juuri sitä mitä rakastan eniten ja illalla voin käydä nukkumaan tyytyväisenä päivästä. 

"Things happen for a reason"

kuvat: we♥it

tekstit: 

maailmalle olet vain joku, jollekin olet maailma

Sick of crying, tired of trying, I may be smiling, but inside I'm dying

- Emilia

Just play, have fun, enjoy the game

Mitä tekisinkään ilman urheilua? Päivät vierähtää mukavasti pari treeniä päivässä ja loppuaika meneekin töissä, syödessä ja nukkuessa. Aina tulee ihmettelyä, miten jaksan. Vapaa-aikanakin tulee lähdettyä liikkumaan vaikkapa tennistä pelaten. Mä taas ihmettelen, että mitä sitä tekisi, jos vaan olisi kotona. Toki kavereita on mukava nähdä ja aina pitää tehdä muutakin kun vaan treenata, mutta kyllä se urheilu on vaan ihana osa päivää. Toki joskus treenit ei kulje ja jää huono maku suuhun, mutta mulla ainakin se vaan kasvattaa treenimotivaatiota ja intoa lähteä taistelemaan vielä kovemmin. Hurjaa miten biitsireeneissä voi huomaamatta hurahtaa 2,5 h. Noinkin rankassa lajissa se on oikeesti aika pitkä aika, mutta se vaan menee niin hujauksessa. Tuo varmaan kertookin siitä, että lajiaan rakastaa niin paljon että reeneissä viihtyy ja tekemisestä nauttii. 3-6 h liikuntaa 5-7 h töitä päivään onkin aika rankkaa, mutta kivaa. Iltaisin oon ihan poikki, uni tulee hetkessä (hyvä niin, että kroppa palautuu). Ruokaa saa syödä aika reilusti, kun 5h pelaa biitsiä, kulutus nousee varmaankin jonnekin 4000 kalorin helposti.

Miten ihana on kun hikivirtaa, eteenkin kesällä salillakin tulee kunnolla hiki! Miten mukava on tehdä treenejä ulkona auringonpaisteessa. Urheilussa hienoa on myös se miten se herättää tunteita. Just päättyneet jalkapallon mm-kisat on loistava esimerkki siitä, miten paljon erilaisia tunteita urheilu herättää ihmisissä. Miljoonat ihmiset seuraavat yhtä ottelua - toisille ilo, toisille suru. Tuskan kyyneleitä, jännitystä, iloa, naurua ja niin paljon erilaisia tunteita sisältyy urheiluun. Urheilu tuo ihmisiä yhteen. Eteenkin joukkuelajissa kaikista ihaninta koko 10 vuotisen urheilutaustan aikana on ollut se, että on saanu jakaa niin hyvät, kuin huonotkin hetket joukkueen kesken. Vaikeat tilanteet on selätetty ja noustu entistä vahvempana. Kyllä kova työ palkitaan jossain vaiheessa. Ja eteenkin näiden vuosien aikana oon oppinu sen, miten tärkeä on, että meillä on taustajoukkoja, perhe, poikaystävät, ystävät, yleisö, puolellamme. Miten paljon se antaakaan voimaa ja itseluottamusta omaan tekemiseen. 

Olen niin kiitollinen, että minullakin on ainutlaatuinen mahdollisuus urheilla päivittäin!

Kuvat: Akikuvaa

- Emilia

You only live once

Oon miettinyt viimeaikoina paljon elämääni. Miettiny sitä mitä oikeesti elämältä haluan. Vähitellen kun oon päässy työn makuun ja koulu on loppunut, helteet on tullu, oon päässy taas reenaamaan kunnolla ja eteenki päässy pelaamaan rakasta lajiani beach volleyta jälleen hiekalle, oon vaan niin onnellinen. Mukava olla töissä, rahaa tulee ja tavallaan paljon varmempi olo elää, lisäks oon viihtyny h&m:llä todella hyvin ja päivät on hurahtanut työn parissa aivan hetkessä, sillä tekemistä riittää! Kirjotuksetkin on ohi ja nyt on oikeestaan enää yks lukiovuosi jäljellä, sitten pitäs vähitellen tietää minne jatkaa. Se onkin erittäin hyvä kysymys. No ensinnäkin ulkomaille. Ehdottomasti reissun myötä viimestään sen tajusin, että haluan nähdä maailmaa. Aina voi tulla takas koti Suomeen, mutta koskaan ei voi tietää mistä jäis paitsi jos ei lähtis. Tottakai noi on isoja muutoksia elämässä,  mut juuri sitä mä haen! Totaalimuutosta elämään.. Haluun elää joka päivän elämästäni täysillä ja löytää jokaisesta päivästä jotain kaunista ja ihania hetkiä, joita muistella myöhemmin.

Mua harmittaa, että usein ihmisillä on jotain valitettavaa. Jotain mikä elämässä voisi ehkä olla paremmin. Valittaminen ei sinänsä mua haittaa eikä kyse oo valittamisesta, niin kauan kun asian eteen yritetään tehdä jotain. Uskon että melkein jokaiseen asiaan on jonkinlaisia ratkaisuja. Oon kertonut tästä mun ajatusmaailmasta niin monesti, mutta en koskaan kyllästä. Jokainen, joka ikinen hetki elämässä eletään vain kerran. Tänään on tänään ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Huominen on aina uusi päivä ja mitä tahansa voi tapahtua. Siksipä voisimmekin kaikki, MINÄ ja kaikki ihanat lukijat siellä, ottaa itteämme niskasta kiinni. Vaikka listata ihan paperille asioita mitä HALUAISIMME tehdä ja sitten vaan muutetaan se konditionaali tosi muotoon ja ruetaan tekemään töitä unelmiemme eteen. Kaikki on mahdollista! You only live once. Vaihdoin blogini nimeä, johtuen siitä, että musta tuntu että "the question isn't can you, it's will you" ei tuntunut enää omalta jutulta. Osin ehkä johtuen siitä, etten kirjoita blogia enää Evitan kanssa niinkun ennen, mutta osin ehkä sen takia, että kaipaan vaan jotain uutta ja tuo uusi lause: "Life is a journey, and only you hold the map" oli juuri täydellinen. Se kuvastaa juuri sitä mun ajattelu tapaa, että avaimet maailmaan ja elämään on vaan ja ainoastaan sun kädessä. Käytä niitä.

Ps. Mitäs tykkäätte uudesta ulkoasusta?

- Emilia

There's a whole world out there

Noniin! Nyt ollaan Suomessa, pikku häsläyksen, 50 h matkustuksen, muutaman lentokentällä nukutun yön jälkeen suomessa. Oikeestaan ollaanhan tässä jo muutama päivä kotona oltu, mut mullakin alkanu jo työt ja muut rutiinit niin nyt vasta oikeestaan kerenny koneelle kunnolla. Mistähän sitä alottas? Reissusta on niin paljon kerrottavaa, niin paljon ajatuksia, tunteita ja fiiliksiä mitä voisin jollain tavoin yrittää pukea sanoiksi, mutta se ei kertoisi kuitenkaan loppujen lopuksi mitään. Miten paljon ihania asioita voi edes kolmeen viikkoon mahtua, niin uskomattomia elämyksiä, kauniita maisemia, maukkaita ruokia ja unohtumattomia hetkiä. Kohteena Krabi oli bueno, niin paljon erilaista koettavaa. Tuntui vain että kolme viikkoa oli liian vähän tuohon kaikkeen, oisin voinut jäädä vielä toiseksi kolmeksi viikoksi. Kuitenkin uskon, että kuvat kertoo enemmän kun sanat. Oli tosi vaikea valita muutamia kuvia 1600 kuvan joukosta, mutta tässä ehkä muutamia helmiä, jotka jollain tavoin iskivät minuun.

Reissu avasi mun silmiä, tajusin miten paljon tuolla on nähtävää. Jos jo noin pienen alueen sisällä on noin paljon ja noin upeaa, niin mitä kaikkea maailmalla on vielä annettavana. Tajusin, että haluan nähdä maailmaa ja elää hetkessä. Tottakai jossain vaiheessa elämää haluaa asettua paikoilleen, mutta nyt kun ollaan nuoria, mun tapa nauttia elämästä on ehdottomasti hakea elämän kokemuksia niin paljon, että niistä on sitten kiikkustuolissa mukava kertoa lapsenlapsille. Ikävä on lämpöön, merinäköala aamiaisia, valkoista hiekkaa varpaissa, meren kimmallusta auringossa, jylhiä kallioita, vehreää luontoa, tulipunaisia auringonlaskuja, biitsiä värittäviä palmuja, mausteisia thai-ruokia, tuoreita hedelmiä, mitä vielä? Nyt vaan sunnnittelemaan uutta reissua sitten ensi keväälle.

Pistäkäähän kysymyksiä reissusta tulemaan, vastaan mielellään :-) JA hyvää äitien päivää kaikille mammoille!

- Emilia