Seison peilin edessä näen peilissä lihaksikkaan vartalon, peitän käsillä keskivartaloani, laihistan. Jos saisin vyötärön, olisin kauniimpi. Kun reiteni olisivat pienemmät, olisin naisellisempi. Ohuemmat kädet olisivat sirommat. Ulommat vinot vatsat piirtyvät miehekkäästi esiin kyljistäni, vihaan niitä. Vihaan myös takareisiäni, pieniä rintojani, muodottomia kasvojani. Miksi vihaan niin kovasti vartaloani? Vaihtaisinko urheilun, suorituskyvyn, voimani ulkokuoren vuoksi. Kyllä, jossain vaiheessa toden totta vähensin treenaamista, jotta saisin pienemmät reidet. Silloin, koin miellyttäväni sekä omaa, että kumppanini silmää. Siitä on kaksi vuotta. Kaikki nuo ajatukset pyörivät yhä välillä päässäni, mutta kahden vuoden aikana olen oppinut arvostamaan itseäni juuri tällaisena.

Miksi me vihataan itseämme? Miksi meidän pitää muokata ulkokuortamme? Miksi tavoittelemme jonkun fitness-tähden tai missin vartaloa? Miksemme tavoittele omaa vartaloamme? Haluaisin olla läsnä omassa kropassa ja tuntea itseni hyvinvoivaksi. Jo pikkutyttönä koin olevani miehekkäämpi kuin muut ikäiseni. Lentopalloturnauksessa tytöt supittelivat: "kun tolla on niin isot reidet". Sanompahan vaan että, vaikka sillon nuo kommentit sattuivat, niillä reisillä ponnisti 65 cm ylöspäin ja se on aika huikea lukema alle 15-vuotiaalle. Tulin lukioon, aloitin voimaharjoittelun ja kroppa jatkoi muuttumistaan, lihas tarttui todella helposti ja sen myötä epävarmuus kasvoi. Samoin liisäntyi supittelu. Olin liian miehekäs, liian vahva, myös kumppanini mielestä. Olisin parempi hoikempana, naisellisempana ja näin myös vähemmän omana itsenäni. Miksi haluamme muuttaa toista ihmistä?

Koko elämä pyöri ulkonäön ympärillä. Mietin, mitä ihmiset ajattevat ulkonäöstäni, en suotta ajatellut lainkaan, mitä ne ajattelevat sisimmästäni ja kohtelinkin läheisiä ympärilläni kohtuuttomasti. Näin vain itseni, ulkokuoreni, en muita. Kaksi vuotta sitten tapahtui jotain, mikä sai muuttamaan ajatuksiani ja siitä lähtien suunta on ollut oikea. Myönsin itselleni sairastavani ortoreksiaa. Sairaalloisesta terveyden tavoittelusta siirryin tekemään hyvinvointiin tähtääviä valintoja. Nautin hetkistä, herkuttelin välillä, en treenannut polttaakseni kaloreita. Tavoitteena oli nautinto hyvinvoinnista ja liikunnasta, ei vatsapalikat. Pian huomasin, miten terveellinen ruokavalio vaikuttaa positiivisesti elimistööni ja ymmärsin miten hyvä olo siitä tulee. Aikaisemmin terveellisen syömisen motiivina oli rasvaton vartalo. 

Aloitin CrossFitin ja menetin sydämeni lajille. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin ympäristössä, missä voiman tarttumisesta oli minulle hyötyä. Ymmärsin, ettei lihakset ja voimakkuus ole heikkouteni. CrossFitin myötä heikkoukseni kääntyivät vahvuuksikseni ja aloin nauttimaan urheilusta aivan uudella tavalla. Opin myös arvostamaan omaa kehoani uudella tavalla. Yhtäkkiä tärkeintä ei ollut se, miltä näyttää, vaan se miten suoriudun erilaisista harjoituksista. Fiilis kovan ja onnistuneen treenin jälkeen on mahtava. Teen töitä kovasti, nautin jokaisesta treenistä. Nautin siitä, että saan kehittää suorituskykyäni, siitä että saan urheilla ja aion tähdätä huipulle.

Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, katson peiliin. Ortoreksia nostaa yhä päätään, tunnen vihan tunteita. En yhäkään rakasta täysin vartaloani. Peilistä minua katsoo kuitenkin vahva nainen. Nainen, joka pystyy kyykkäämään 130 kiloa. Nainen, joka tulee saavuttamaan urheilussa vielä paljon. Nainen, jota ei määrittele peilikuva ja ulkomuoto. Nainen, joka kunnioittaa ihmisiä ympärillään, eikä tuijota vaan peilikuvaansa. Se on nainen, joka voi hyvin ja josta tuntuu elinvoimaiselta. Eteenkin, se on nainen, joka on onnellinen. Toivoisin, että jokainen teistä kääntäisi välillä katseen peilistä pois ja miettisi miltä susta tuntuu. Onko sun hyvä olla? 

Me ollaan upeita

Hei sinä siellä, jos koet ettet riitä, olet väärässä. Luulen et jokainen meistä kohtaa jossain vaiheessa elämää jonkinlaisia riittämättömyyden tunteita. Tuntuu, että yhteiskunta ja ympäristö asettavat isot paineet olla jotain. Että pitäisi väkisin asettua muottiin ja olla siinä sitten olevinaan tyytyväisenä. Mutta tiedätkö mitä.. Oot aito oma ittes ja paras sellaisena. Oon ite miettinyt paljon näitä asioita ja kokenut niin monesti olevani riittämätön, monessa asiassa. En oo riittävän hyvä koulussa jos en saa vitosia, en oo riittävän hyvässä kunnossa, en oo riittävän kaunis, en oo riittävän naisellinen, en oo riittävän hauska, en oo riittävän sosiaalinen, ymmärtäväinen jne. Yksikään noista edellä mainituista asioista ei vaan pidä paikkaansa. 

Se, joka oikeasti asettaa meille ne paineet löytyy peilistä. Miks meillä on tarve pyrkiä jokaisessa asiassa täydellisyyteen? Ja mikä se täydellisyys olevinaan on? Yleensä kukaan ei odota sulta niitä asioita, mitä itseltäsi vaadit. Jos tavoittelet jatkuvasti jotain, et tuu koskaan olemaan täysin tyytyväinen. Meillä on vaan jotenkin tapana asettaa se rima niin korkealle, että varmasti tulee paha olo jos ei sitä saavuta. Miks ylipäätään aina pitää olla saavuttamassa jotain? Miks pitää tähdätä kesäkuntoon? Tähdätä uralla huipulle jatkuvasti? Mun mielestä tavoitteet on vaan ja ainoastaan hyvästä, mutta ei unohdeta sitä matkaa sinne. Voitaisiinko tarttua pieniin hetkiin ja nauttia tästä päivästä, murehtimatta ollaanko me tarpeeksi. Tottakai me ollaan riittäviä.

Yhtäkkiä pysähdyn hetkeen. Ymmärrän, että teen asioita itteäni varten. Ymmärrän, että oon vaan oma itseni ja mun ei tarvitse olla yhtään mitään enempää. Mä oon hyvä just tämmöisenä. Ja sillä hetkellä kun hyväksyy ittensä omanlaisenaan voi saavuttaa jotain ihmeellistä. Oon taistellut monta vuotta oman epävarmuuteni kanssa ja se on heijastellut niin paljon mun ympärillä oleviin ihmisiin. Oon pilannut parisuhteen, ystäväsuhteita, riidellyt perheenjäsenten kanssa. Vaan sen takia, että oon epävarma itestäni ja tarvitsen hyväksyntää. Hakemalla sitä hyväksyntää ei kuitenkaan saada. Sun pitää vaan ensin hyväksyä itsesi. Siinä vaiheessa, kun oon oppinu elämään itteni kanssa ja tajunnut miten huippua on olla just minä, oon tajunnut olevani onnellisempi kun koskaan. Mun ei tarttee enää taistella läheisten kanssa vaan oon tasapainossa ja pystyn jakamaan asioita muiden kanssa.

Kuvat: Annika Jauhiainen

Kun rupeat tekemään yhteistyötä oman peilikuvan kanssa tuut huomaamaan, että selviät mistä vaan. Vastoinkäymisetkään ei tunnu niin pahalta, kun sulla on usko ja luottamus itseäsi kohtaan. Meissä jokaisessa on varmasti asioita, joista ei itse pidetä, mutta toisaalta ne on niitä asioita mitkä saa sut olemaan just viehättävällä tavalla uniikki oma itsesi. Nyt toivon, et te jotka tätä tekstiä luette, laitatte silmät kiinni ja kuiskaatte itellenne, että tykkäätte itestänne. Koska väitän, että jokainen teistä on aika mahtava tyyppi ja hyvä just tollasena. Ja seuraavana voitte mennä sanomaan jollekkin tärkeälle ihmiselle, miten ihania ne on ja auttaa niitäkin ymmärtämään miten hienoa on olla "minä". Me ollaan upeita. Kaikki.

Kun on pakko pysähtyä

Tiedättekö miltä tuntuu, kun haluaisit tehdä kaikkea, hymyillä, viettää aikaa ystävien kanssa, treenata, mutta liian suuri osa sun kropasta huutaa, että sun on pakko pysähtyä. Tää syksy on ollut taas kerran yhtä vuoristorataa. Sairastan nyt toista viikkoa syksyn viidettä flunssaa, oon loukkaantunut kahdesti syksyn aikana. Oon valvonut illalla ja miettinyt mikä mua vaivaa. Pyörinyt sängyssä koko yön ja lähtenyt aamulla kouluun nukkumatta silmäystäkään. Oon herännyt yöllä selkäkipuun ja ryöminyt keittiöön hakemaan särkylääkettä. Oon painanut hulluna kouluhommia, mutta tuntuu ettei mikään oo tarttunut päähän. En enää muista asioita, en saa mitään aikaan. Mun oli pakko pysähtyä.

Oon todella pahoillani, että oon paennut tätä tilannetta. Että en oo puhunut täällä asioista. Oon pahoillani, että vaan yhtäkkiä katosin sanomatta mitään. Mun oli vaan pakko ajatella nyt itseäni. Mä en oo pitänyt kunnon breikkiä ja lomaa tosi pitkään aikaan. Painoin vuoden alun ihan älyttömiä määriä töitä, treenasin kovasti, opiskelin pääsykokeisiin, treenasin pääsykoelajeja. Nautin kyllä elämästä, mutta unohdin sen tärkeän: levon. Elokuussa lähdin lomalle, mutta kaupunkiloma New Yorkissa ei ehkä ole paras tapa rentoutua täysin. Reissun jälkeen tuli muutto, uudet kuviot Jyväskylässä, uusi koulu. Vaikka syksy on juurikin noiden äsken mainitsemieni asioiden ansiosta ollut elämäni paras, uusi ympäristö on myös ollut yksi stressaava tekijä.

Siks otin tauon. Hakeuduin lääkäriin, multa otettiin labrat ja huomattiin, että kortisoli (stressihormoni) arvot on taivaissa. Pysähdyin. Jätin pois kaiken ylimääräisen ja keskityin vaan kouluun ja siihen ettei sen ulkopuolella mulla ois mitään pakottavaa tai stressaavaa. Torstaina pääsin lomalle ja mulla on jo nyt paljon parempi fiilis. Nyt saan sen loman, mikä mun ois pitänyt pitää jo aikoja sitten. Nyt lepään, oon tekemättä mitään. Teen asioita, joista mulle tulee hyvä mieli. Siks en halunnut palata tännekään puolelle, ennen kun tulee sellanen olo et kaipaan tätä. Ja nyt on semmonen fiilis.

Kuvat: Marianne Saarinen

Tää syksy on tosiaan kaikesta tästä huolimatta ollut varmaan mun elämäni paras. Uus koulu ja kaverit on tuonut mun elämään enemmän kun ikinä osasin odottaa. Meillä on ihan älyttömän huikee jengi kasassa ja en ois voinu toivoa mitään parempaa. Opinnoista oon tykännyt tosi paljon, vaikka marraskuu olikin koulun osalta tosi rankka. Aikalailla nelosen keskiarvolla on paukuteltu syksy läpi. Musta on ihan älytöntä, miten luet jotain tenttikirjaa englanniksi ja tajuat uppoutunees kirjaan niin, että pari tuntia on hurahtanut vahingossa. Tää on tosiaan vaan niin mun ala. 

Nyt päätin lopettaa pakenemisen ja palata myös tänne blogin puolelle. En aio lopettaa tätä. Tykkään tästä ihan älyttömän paljon ja toivon, ettette oo kadonnut sieltä ruudun toiselta puolen ihan kokonaan. Kiitos ymmärryksestä ja ihanaa joulun aikaa kaikille.

Onni on niin pieniä asioita

Oonkin jo kertonut, miten tää syksy on kaikesta uudesta ja ihanasta huolimatta ollut mulle todella raskas ja uuvuttava. Mun arjessa on kuitenkin hurjan paljon asioita, jotka on mulle isoja voimavaroja ja niiden avulla jaksaa porskuttaa eteenpäin. Arki, hymyt ja ilot koostuu kuitenkin niin kamalan pienistä asioista ja joskus sitä vaan omassa pahassa fiiliksessä velloessaan vajoaa vaan syvemmälle huonoon oloon. Ois kuitenkin niin hurjan hyvä just sillä hetkellä miettii miks musta tuntuu pahalta, mikä mua ahdistaa ja tulla ulos myös omasta näkökulmasta. Loppujen lopuksi kun mietiskelee oikein pitkälle huomaa, että asiat on tosi hyvin. Pahat fiilikset on sallittuja, mut ei anneta niiden jyrätä niiden hyvien päältä. Siispä yks hyvä keino tarrautua hetken kauniisiin asioihin on rueta miettimään mistä kaikesta voi ollakkaan kiitollinen. 

Mä oon kiitollinen..

♥ Mun kivasta kodista, josta löytyy monen monta vilttiä mihin käpertyä

♥ Tanssahtelevista lumihiutaleista ja raikkaasta pakkasilmasta

♥ Ystävästä, joka kysyy miten menee

♥ Isästä, joka puhelimen välityksellä auttoi vaihtamaan pyörän renkaat

♥ Viimeviikon erittäin onnistuneet treenit ja uudet ennätykset

♥ Opinnot, jotka haastavat pohtimaan ja ihmettelemään

♥ Luokkakavereista, jotka saa nauramaan vatsan kipeäksi

♥ Äidin lämpimästä halauksesta

♥ Sikeistä yhdeksän tunnin unista kahden peiton ja kolmen tyynyn kera

♥ Aamun minijoogasta ennen aamutoimia

♥ Auringonpaisteesta, joka paljastaa lumessa kimaltelevat timantit

♥ Kaurahapankorpuista, jotka on vaan ihan liian hyviä 

♥ Pienen koiran ilosta kun nähdään pitkästä aikaa

♥ ja siitä kun se pieni ja suloinen otus käpertyy sun syliin ja nukahtaa siihen

♥ Siitä et nään mun rakasta siskoa perjantaina

Kuvat: Annika Jauhiainen

♥ Siitä et oon oppinut kuuntelemaan mun kehoa

♥ Rakkaan ystävän naurusta, miten ikävä sitä on ollut, kun ei olla nähty

♥ Isosta kupista lämmintä teetä ja maailman parhaista villasukista

♥ Jokaikisestä läheisestä ihmisestä ja rakkaasta
♥ Siitä sykkeestä, hengenvedoista, jotka mahdollistaa mun täällä olemisen
♥ Teistä siellä ruudun toisella puolen 

Mitä kuuluu?

Keskiviikko aamu, herään seitsemän pintaan ilman herätyskelloa. Kellojen siirtyminen talviaikaan sopii mulle enemmän kun hyvin, unirytmi on kääntynyt kätevästi hieman aikaisempaan ja uni tulee aikaisemmin. Nostan rullaverhon ylös ja katsahdan ulos, taivas on harmaa, niinkuin on jo pitkän aikaa ollut, mutta maa on valkea. Hiljalleen lumihiutaleet tanssahtelevat ikkunan ohi. Hymyilen.

Viimeiset viikot on ollut mulle tosi rankkoja, oon tarvinnut jotenkin älyttömiä määriä aikaa palautumiseen. Treenit on toki kovia, mutta kroppa ei palaudu optimaalisesti. Kroppa reistailee millon mistäkin ja kipuilee oudosti. Nyt on se hetki, kun tulee kuunnella kroppaa, eikä hakata päätä seinään. Syksy on mulle aina vaikeata aikaa terveyden kanssa ja tääkään syksy ei oo poikkeus. Asiat kuitenkin varmasti järjestyy ja pian saadaan selville, johtuuko väsymys ja outo olo vain syksyn pimeydestä. 

Tentit lähestyy uhkaavasti ja koulutehtäviä roikkuu tekemättöminä. Jos ensimmäiset kuukaudet oli koulussa suhteellisen rentoa, nyt sitten otetaan se rentous takaisin. Haluisin oppia uutta ja kurssitkin on ihan todella mielenkiintoisia. Tuntuu vaan välillä, ettei oppimiskapasiteetti riitä. En halua päästä tenttejä vain läpi, haluan ymmärtää ja osata. Tämän kuukauden kun jaksaa rutistaa alkaa olla syys lukukausi paketoitu ja monen monta noppaa jo kasattuna.

Kuvat: Annika Jauhiainen

Viihdyn Jyväskylässä ihan äärettömän hyvin. Mulla on tosi hyvä olla kotona. Neljän päivän viikonlopun jälkeen oli mukava palata kouluun ja nähdä taas kavereita (ja syödä kouluruokaa). On ihana huomata, miten parissa kuukaudessa meidän porukka on hitsautunut yhteen ja eilenkin naurettiin vatsalihakset kipeiksi anatomiaa ja fysiologiaa päntätessä porukalla. Oon tosi onnellinen, et oon täällä just nyt. 

Mulla ois kamala sisäinen into tehdä asioita, blogata, lukea, kirjoittaa, treenata, nähdä ystäviä, kehittää itseäni ja viedä hommia eteenpäin, mutta jostain syystä tällä hetkellä on vaikea saada asioita aikaiseksi. Keho on uupunut. Tänä vuonna syysväsymys on iskenyt aika rajusti päälle. Nyt pitää vaan kuunnella kehoa ja tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä.

Ihanaa marraskuun alkua sinne. Mitä teidän syksyyn kuuluu? 

Ootte kommentoinut mukavan aktiivisesti ja piristäneet mun päiviä, kiitos siitä <3

Älä luovuta. Ikinä.

Tää on tarina sitkeydestä, periksiantamattomuudesta ja uskosta johonkin asiaan, mitä rakastaa. Oon miettinyt paljon viime aikoina itteäni urheilijana. Oon miettinyt sitä kivistä polkua, mikä on tuonut mut tähän pisteeseen. Tää tie ei oo tosiaan kokonaisuudessaan ollut mulle helppo. 2013 syksyllä tapahtui jotain, mikä muutti aika paljon mun elämästä. Kaikki alkoi pienestä kivusta vatsassa. Kivusta, jota lääkärit eivät uskoneet, sillä tulehdusarvot eivät ole koholla. Kipu yltyi ja vatsa turposi. Kolmesti mut passitettiin pois päivystyksestä, sillä mun vatsaan ei kuulemma oikeasti koske. Muistan kun heräsin yöllä kipuun, en pystynyt liikkumaan, en pystynyt huutamaan, en puhumaan. Kyyneleet valuivat poskilleni. Olin yksin siinä sängyssä, pimeässä huoneessa. Silloin luulin, et kipuun voisi kuolla. 

Monta yötä sairaalassa, monia verikokeita, tuskaisia öitä, päiviä. Vähän nukuttuja tunteja, ihan liikaa lääkkeitä. Lopulta tulehdus oli levinnyt koko vatsaan, en pystynyt hengittämään. Aiheuttaja löydettiin sain antibiootit, kipulääkkeitä, monta purkkia. Vatsa alkoi paranemaan, pikkuhiljaa pystyin kävelemään hitaasti ja liikkumaan hieman. Päivät tuntui raskailta, pitkiltä ja odotin vain sitä päivää, että saisin laittaa lentopallotossut taas jalkaan ja nähdä ihanan joukkueeni. No sitä päivää ei tullut. tulehdus eteni niveliin, jokainen ruumiin osa oli tulessa. Sormet, nilkat, polvet, lonkat. En pystynyt liikkumaan, en pystynyt istumaan, syömään, peseytymään. En pystynyt tekemään mitään. Makasin vaan paikoillaan. En pystynyt edes itkemään. Luovutinko? En.

3kk jälkeen kävin ensimmäisellä kävelyllä. Kävelin kilometrin, se oli ihanaa. Itkin onnesta ja hymyilin seuraavat kolme viikkoa putkeen ilosta. Miten ihana oli pystyä kävelemään?! Pikkuhiljaa toivuin reaktiivisesta artriitista ja valoa alkoi näkymään elämässä. Lentopallo oli kuitenkin liikaa nivelille ja jouduin luopumaan lajista. 10 vuoden taival lentopalloilijana tuli päätökseen. Musta tuntui ihan kamalalta. Olin lihonut 10kg, luopunut mulle niin rakkaasta asiasta. Olin täysin hukassa itseni kanssa. Aloitin laihduttamisen ja samalla vatsaongelmat jatkuivat. Pudotin muutamassa kuukaudessa 10 kiloa ja rasvaprosenttini lähemmäs 15.. En tykännyt kropastani. Treenasin 10 kertaa viikossa, söin 1500 kaloria päivässä. Olin onneton. Luovutinko? En.

Kesällä jatkoin beach volleyn pelaamista ja huomasin onnekseni, ettei se aiheuttanut nivelkipuja. Rupesin elämään taas niinkuin urheilija. Söin vähän enemmän, mutta silti aivan liian vähän. Mun aineenvaihdunta oli täysin olematon ja paino jojotteli todella helposti. Kesä oli yks parhaimmista, tunsin olevani taas elossa, kun sain upottaa paljaat varpaat hiekkaan. Urheilu, se on se mun juttu. Vatsa oireili tasaista vauhtia ja vaikeutti elämää. Syksyllä alkoi kuitenkin vaikeudet lisääntymään. Korvatulehduksia, nielutulehdus, uusi korvatulehdus.  Sitten erään treenin jälkeen lyyhistyin keittiöön kovan vatsakivun takia. En päässyt ylös itse, soitin kaverin hakemaan ja lähdettiin sairaalaan. Muutama yö sairaalassa, aiheuttaja löytyi ja antibiootteja naamaan. Vuoden sisään olin syönyt 11 antibioottikuuria, mikä oli totaalisesti tuhonnut koko oman bakteerikannan. Ja kaikki tämä alkoi siitä, ettei mua uskottu sairaalassa. 

Luulin taas selviäväni, mutta tilanne meni pahemmaksi. Muistan, kun kirjoitin tätä postausta, enkä oikeasti tiennyt mitä tuntea. Nivelkivut oli palannu ja pahempana kun koskaan, mua koski selkään, lonkkiin, polviin ja jokaikiseen muuhun niveleen. En pystynyt liikkumaan ollenkaan. Lääkärit eivät ottaneet tosissaan. Toinen reaktiivinen artriitti, 2kk sen kanssa taistelua. Sitten tuli se puhelu lääkäriltä, mikä pysäytti. Mulla on selkärankareuma. Nuo sanat kuulen vieläkin korvissa kirvelevänä kirosanana. Ei mulla voi olla reumaa. EI mulla saa olla reumaa. Ensimmäisenä ajatuksena kuitenkin oli mielessä: "Pystynkö enään koskaan urheilemaan?". Siitä palautuminen vei monta kuukautta. Muistan miten onnellinen olin, kun jaksoin kävellä keppien kanssa ensimmäistä kertaa sohvalta sängylle parikymmentä metriä. Tuo matka muuttui pikkuhiljaa sadaksi metriksi ja siitä eteenpäin kuukausien aikana kilometriksi. Olin päättänyt, että urheilen, en aikonut luovuttaa. 

Tuonkin jälkeen on tapahtunut hurjan paljon. Kokeilin juoksuharrastusta, selkä ei kestänyt. Sain hamstring-syndrooman. Takareisi oireili aina juostessa ja treenaaminen piti lopettaa. Kävin Crossfitin peruskurssin ja rakastuin. Rakastuin siihen, että pystyin treenaamaan ilman kipuja. Siihen, miten monipuolinen laji oli ja miten pystyn jokaisessa reenissä antamaan itsestäni 100% ja vähän enemmän. Siihen miten huikea yhteisö lajin ympärille kasvoi. Miten jokainen kannusti toista ja miten jokainen antoi kaikkensa. Kesällä 2016 tuntui, et oon paremmassa kunnossa kun koskaan. Olin onnellinen, sujut vartaloni kanssa ja näin itseni taas urheilijana. Intohimo lajia kohtaan kasvoi kokoajan ja halusin päästä kisaamaan. Olin ennen kaikkea vahva urheilijana ja treenasin kovempaa kun koskaan. Syksy toi sitten taas pettymyksiä mukanaan, takareisi repesi juuri kun piti suorittaa karsinta Unbroken-kisoihin. Tuo oli ihan älyttömän iso takapakki ja isku vasten kasvoja. Mut ei, vieläkään en luovuttanut.

Tänään pääsin taas reenaamaan vähän paremmin takareiden oireilun, ja useamman viikon flunssailun jälkeen. JA piru vie se tuntu hyvältä. Oli niin ihana pistää reenitossut jalkaan ja päästä tuntemaan, miten hikikarpalot valuu otsalta. Syksyn vastoinkäymisten jälkeen sain etsiä motivaatiota tovin. Oikeastaan musta tuntuu, et treenaamasta poissaoleminen kasvatti motivaatiota, tahtoa ja intoa. Se sai ajattelemaan asioita ja miettimään mitä oikeasti haluan. Loukkaantuminen herätti katsomaan peiliin kehonhuollon suhteen. Nyt tavoitteena on entistä parempi, liikkuvampi, vahvempi ja monipuolisempi suorituskyky. Oon taas kaatunut kerran ja noussut ylös ja henkisesti vahvempana, kuin aikaisemmin. 

Mitä tällä haluan sanoa? 

ÄLÄ luovuta. Jos rakastat jotain asiaa yli kaiken, älä päästä siitä irti. Jatka unelmoimista, tee töitä hulluna. Rakasta kehoasi, kuuntele kehoasi ja ennen kaikkea nauti siitä matkasta. Joskus se vie päivän, joskus viikon, joskus kuukausia, mutta lupaan sulle, että se työ on sen arvosta. Jokainen unelma on tavoitettavissa. Ensimmäinen virhe on lakata uskomasta. Jokainen meistä tulee kaatumaan maahan ja monesti. Ne pienet säröt elämässä on kuitenkin aina niitä mitkä tekee meistä paljon vahvempia. Ne muistuttaa meitä siitä, miten tärkeää on nauttia siitä hetkestä, kun voi tehdä asioita joita rakastaa. Mun selkä tulee aina olemaan pikkusen kiero, jäykkä ja vaikea. Joku aamu herään, enkä pystykään liikkumaan. Sitä kestää päivä, kaksi, viikko tai kuukausi. En tiedä koskaan, mutta sillä välin, teen just sitä mitä rakastan.

Syyskuussa

Tähän astisen elämäni hienoin kuukausi. Oon muuttanut uuteen kaupunkiin, niin kauniiseen sellaiseen. Rakastunut Jyväskylään, ruskan värjäämiin puihin harjulla. Oon tehnyt kävelyretkiä kaupungissä, kuunnellut sen kuisketta. Oon katsellut auringonlaskua Tuomiojärven rannassa kitaran soidessa taustalla. Miten paljon rakastankaan sitä ääntä. Oon ihaillut Kuokkalan siltaa pimenevässä yössä kymmenennestä kerroksesta talon katolta. Oon vaipunut uneen tähtitaivaan alla ja nähnyt tähdenlennon. 

Oon alottanut täysin uuden elämän, opiskelut, tutustunut ihan älyttömän huikeisiin tyyppeihin, saanut monta ystävää, istunut super mielenkiintoisilla luennoilla ja tylsistynyt kuoliaaksi ei niin mielenkiintoisilla luennoilla. Oon nauranut vatsani kipeäksi niin monta kertaa, ettei sormet riitä laskemaan. Oon itkenyt onnesta ja hymyillen vaipunut illalla uneen omassa kodissani. 

Oon nukkunut metsän keskellä taivaan alla ja laulellut kitaran soidessa nuotion ääressä. Oon tanssinut niin paljon, että jalkoihin koskee ja nukkunut ihan liian vähän. Kuitenkin oon nauttinut jokaisesta valvotusta hetkestä. 

Oon uneksinut ilman herätyskelloa viikonloppuisin. Loikoillut sängyssä monta tuntia kuunnellen musiikkia. Oon hemmotellut itseäni, tehnyt superihania aamupaloja, keittänyt täyden pannun kahvia ja hörppinyt sitä päivän mittaan. Oon kirjoittanut muistikirjan täyteen sanoja, tekstejä ja ajatuksia. 

Oon nähnyt mun oman rakkaan siskon unelmien toteutavan. Ollut todistamassa, kun satojen tuntien työ tiivistyy 13minuutin elokuvaksi, jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut minun rakas sisko. Miten kaunista oikeesti onkaan, että jonkun noin rakkaan ihmisen suuri unelma tulee yhdessä pienessä hetkessä todeksi. 

Oon inspiroitunut elämästä aivan uudella tavalla. Oon rakastunut pieniin kauniisiin hetkiin.

Täydellisen epätäydellistä

"Mitä odotat tällä hetkellä eniten?" Hetken hiljaisuuden jälkeen tajusin, ettei mulla oo mitään asiaa mitä erityisesti odottaisin. Ja ei, se ei johdu siitä, etteikö mun elämässä ei tapahtuisi mitään. Syy löytyy mun arjesta, siitä että mun ei tarvitse odottaa mitään, kun rakastan tätä hetkeä niin paljon. Huokaisen syvään ja hymyilen, tunnen miten onnellisuus valtaa mun kropan kun ymmärrän eläväni unelmaani. Tajuan siinä hetkessä, että tää arki, tää elämä tässä ja nyt on juuri sellaista, mistä oon haaveillut ja en toden totta kaipaa mitään lisää tähän. Mulla on hyvä näin. Tuon suunnattoman onnellisuuden takana piilee kuitenkin pelko. Pelko siitä, että jotain tapahtuu. Pelko, että tuo liiallinen täydellisyys ei olisikaan pian enää totta. Kaikin puolin kaikki asiat arjessa on vaan todella hyvin. Menetänkö pian jotain tästä onnesta?

Muutama päivä tuosta ajatuksesta tulee se takaisku, mikä rikkoo sen täydellisen arjen, missä oon elänyt, nimittäin takareisi pamahtaa rikki pesäpallon opiskelijoiden sm-kisoissa. Oon odottanut tätä viikkoa useamman kuukauden. Siitä hetkestä asti kun päätin, että aion Crossfitissä jossain vaiheessa kisata. Olin aikonut suorittaa Unbroken-kisakarsinnan maanantaina ja paria päivää ennen tuota loukkaannun. Negatiivisten tunteiden ryöppy valtaa mielen ja loppujen lopuksi on vaan todella tyhjä olo. Miksi just nyt, kun kolmen kuukauden ajan olisi ollut monen monta otollisempaa hetkeä mennä rikki. Miksi juuri nyt? Miksei koskaan voi elämässä olla kaikki asiat kunnossa, kun sen pienen hetken ajan. Miksei aurinkoisen päivän jälkeen tulee yö ja seuraavassa hetkessä aurinko jääkin pilvien taakse?

Oon miettinyt tätä asiaa ja tajunnut, että juuri sen takia, että tässä hommassa olisi jotain järkeä. Ne vastoinkäymiset on niitä mistä me opitaan asioita. Elämä on tavallaan täydellisen epätäydellistä ja siinä hetkessä, kun me ymmärretään epätäydellisyyden kiehtovuus ja hyväksytään se ollaan todella lähellä onnellisuutta. Mulla on myös oikeesti peiliin katsomisen paikka. Niin kovasti oon oottanut karsintoja, treenannut hullun lailla, että oon mm. laiminlyönyt lihashuoltoa. Kiireisessä arjessa, kavereiden kanssa hengatessa, opiskellessa treenimäärät oon koittanut pitää korkealla ja se mistä oon karsinut on ollut huolto ja lepo. Tästä voin syyttää vain ja ainoastaan itseäni ja tää on taas niitä hetkiä kun elämässä oppii jotain. Valitettavasti me opitaan kantapään kautta hurjan usein, mut niin sen vaan pitää mennä. Elämä pysyy epätäydellisenä aina, kuolemaan asti ja niin se vaan menee. 

Moni meistä odottaa sitä maalia. Sitä hetkeä, jolloin kaikki asiat vain olisivat hyvin ja huolet katoavat. Jokaisen meistä tulisi kuitenkin hyväksyä itsensä puutteellisena, epätäydellisenä. Hyväksyä pelot, epäkohdat elämässä ja parhaalla mahdollisella tavalla oppia vastoinkäymisistä. Ei oo turhia asioita elämässä. Kolhut tekee meistä vahvemman ja viisaamman. Aivan turhaan me yritetään korjata sitä, minkä toisaalta on välillä tarkoitus olla vähän rikki. Onnellisuus ei tarkoita, että kaikki olisi täydellistä. Niiden ylä- ja alamäkien keskellä, voitas opetella nauttimaan hetkistä ja hyväksymään se tosiasia, että loppujen lopuksi epätäydellisyys on aika hienoa.

Yksikään päämäärä, ei oo mitään ilman sitä matkaa sinne.

New Yorkin vinkit 1

Vinkit New Yorkiin ois todella vaikea saada mahtumaan yhteen postaukseen, joten alan ripottelemaan näitä pikkuhiljaa. Tuun kokoamaan sitten lopuksi näistä kokonaisen postaus sarjan ja linkittämään jokaisen yksittäisen postauksen loppuun seuraavat ja edeltävät osat, niin pysytte kärryillä. Kätevä tapa on toki esim. bloglovinissa tallentaa postaukset. Nää kaikki tulee löytymään New York tägin alta sivuvalikosta. Kokoan vinkit esimerkkipäiviksi, joita voit hyödyntää lomallasi ja pääset liikkumaan kätevästi. Ensimmäisessä osassa lähdetään tutustumaan Brooklyn bridgen kautta Coney islandiin ja suunnataan Manhattanin sydämeen midtowniin.

1. Brooklyn bridge, manhattan skyline, coney island

Herää varhain, niin ehdit nähdä hiljaisen ja rauhallisen New Yorkin. Kaupunki on ihan uskomaton ennen auringonnousua. Nappaa metro Brooklyn Bridgen kupeeseen jo ennen auringon sarastusta. Kuten jo aikaisemmin kerroin, auringonnousu tuolta valtavalta ja upealta sillalta katseltuna oli yksi upeimmista hetkistä mun elämässä. Se oli semmoinen hetki, jossa unohtui kaikki ympäriltä ja sitä vaan tajusi olevansa niin uskomattoman kiitollinen, että sai olla just siinä. Kannattaa varata päälle lämmintä vaatetta tarpeeksi!

Sillan yli on mukava kävellä auringon heräillessä ja kivutessa kohti taivasta. Oranssi taivas ja Washington Bridgen siluetti, aika täydellinen kävely maisema. Suuntaa sillan yli Brooklynin puolelle ja istahda ihailemaan Manhattania ja pilvenpiirtäjien rivistöä Brooklyn bridgen kupeesta. Ota aamiainen mukaan reissuun ja hengähdä aamukävelyn jälkeen Brooklyn bridge parkissa, joka aamuisella voi olla aika mukavan hiljainen. Brooklynin puolellakin on itsessään varmasti paljon nähtävää, jota me ei keretty katselemaan. Brooklynin puolelta voi napata metron kohti Coney Islandia auringonnousun jälkeen, kun ranta on vielä hiljainen.

Coney island on Brooklynin eteläosassa oleva alue, mistä löytää useiden kilometrien hiekkarannan ja hurjan määrän huvipuistolaitteita. Aamuvarhaisella ranta on vielä mukavan hiljainen, mutta päivän myötä sinne kerääntyy hyvällä säällä reilusti porukkaa. Rantapäivä toi ihanaa vaihtelua kaupungin sykkeessä kävelyyn ja saatiin myös lepoa ahkerasti tallustaneille jaloille. Miten ihana olikaan laittaa bikinit päälle ja tepastella paljain varpain valkoisessa hiekassa katsellen turkoosilla merellä pärskiviä aaltoja. Ai että miten rakastan tuota lämpöä ja sitä meren tuoksua. 

Coney islandilta löytyy suosittu Nathan's hod dog paikka, josta saa huhujen mukaan New Yorkin parhaita Hod doggeja. Jonottaa sai kyllästymiseen asti ja yläselkäkin kärähti mukavasti jonottaessa. Annokset saatua oli niin kova nälkä, että oisin voinut syödä mitä vaan ravitakseni itseäni. Hodarit oli kyllä ihan törkeen hyviä ja Nathan's kehuttu sinappi myös todella herkullista. Jonottamisen arvoinen safka, kerranhan sitä Coney Islandilla käydään, niin pitihän se päästä kokeilemaan. Suhteellisen edullisesta ruoasta myös tällä kertaa kyse.

2. Midtown, Broadway musikaali, Top of the rock 

New Yorkin midtownissa on todella paljon nähtävää ja siellä tulikin pyörittyä useampaan otteeseen kaksiviikkoisen reissun aikana. Shoppailumahdollisuuksista tulee erillinen postaus, joten nyt luvassa muita midtownin ykkösjuttuja! Time Squaren alue oli tietöiden takia ehkä hiukan epäviihtyisä. Aivan täynnä turisteja, turistikauppoja, bussimatkoja ja nähtävyyskiertueita tyrkyttäviä katukauppiaita. Auringon laskiessa, kun taivas pimeni ja valot hohtivat pimeyttä vasten olin kuitenkin aivan sanaton. Yön tullessa tuo kaupunki herää aivan erilaiseen eloon. Kannattaa käydä nappaamassa kuubalaiset Sandwitchit, ne on ihan älyttömän hyviä! Time Squaren läheisyydestä löytyy useampikin paikka mistä niitä saa.

Time Squaren alueen ykkösjuttu oli kuitenkin ehdottomasti musikaali, johon saa TKTS:n kautta ostettua lippuja -50% alella. 75 dollarin hintaan saatiin liput Chicago-musikaaliin. Esitys veti kyllä sanattomaksi, ihan käsittämättömän upeaa esiintymistä, äänen käyttöä, musisointia, lavastusta. Jokainen liike, ele ja ilme loi uskomattoman hienon kokonaisuuden tarinan ympärille. New Yorkin Chicago oli musikaalina hauska ja viihdyttävä. Alkuun oli vaikea päästä kärryille englannin kanssa, mutta yllättävän nopeasti pääsi mukaan. Suosittelen oikeesti maksamaan musikaalista hiukan suolaisen hinnan, se on varmasti sen arvoista. Waitress ois kyllä musikaali, jonka haluaisin vielä nähdä. Sara Bareilles on ehkä huikein naisartisti ikinä ja tuo upea nainen on säveltänyt musikaalin.

Yön laskeutuessa, New Yorkissa, seison Top of the Rockin huipulla, lämpimän öisen tuulen puhaltaessa kasvoille. Näen tuhansia valoja, kuin kultaisia timantteja hohtamassa pimeydessä. Mulla vierähtää ihan oikeesti kyynel poskelle. Se näky oli vaan jotenkin niin liikuttava. Miten monesti oon unelmoinut olevani tuossa hetkessä ja näkemässä tuon kaupungin yläilmoista. Ja miten käsittämätöntä on, että se unelma on tuossa hetkessä totta ja tapahtuu just nyt. Itse laittaisin Top of the rockin jopa Empire State buildingin edelle, jos pitäisi toinen valita. Perusteluina parempi näkymä Central Parkiin ja kertakaikkiaan upea näkymä alemmas Manhattanille ja myös sanattomaksi vetävä pimeydessä hohtava Empire state building-näkymä. Miten äärettömän onnellinen oon siitä, että saan olla just siinä, parhaan ystävän kanssa  katselemassa loputtomiin horisonttiin jatkuvaa valomerta. 

Kiitollinen

Tossa tota auringonlaskua katsellessani, toisella puolen mailmaa, kaupungissa johon oon haaveillut aina matkaavani, tajusin taas miten helvetin hyvin mulla on asiat. Onhan se outoa, että muutama vuotta takaperin en ois ikinä voinut kuvitella olevani tässä tilanteessa. Että olisin toiminut yrittäjänä vuoden, saatika opettajana. Muistan kun pikkutyttönä uhosin, ettei minusta ikimaailmassa tulisi opettajaa. Niin sitä vaan on kuitenkin puolivuotta yritetty takoa anatomiaa opiskelijoiden päähän ja suhteellisen onnistuneesti vielä ilmeisesti, kun näytöistä mentiin läpi. Että asuisin uudessa kaupungissä, Jyväskylässä, opiskelemassa alaa, jonne oon aina unelmoinut pääseväni. Että monen vuoden kipujen kanssa taistelun jälkeen oon löytänyt uudesta lajista, cross fitistä, suuren intohimon ja pystyn tekemään sitä kivutta.

En ois vuosi takaperin uskonu, että ihan tosissaan oisin näin itsenäinen ja rakastaisin elämääni näin hurjasti, että ihan oikeasti hyväksyisin itteni myös tämmöisenä kun oon. Tää vuosi ihan itekseen on kuitenkin ollu mun elämäni parasta aikaa ja just se yksin oleminen on ollut se mikä on opettanut ihan käsittämättömän paljon. Oon oppinut arvostamaan itseäni ja ihmisiä mun ympärillä. Yksinolemisesta kirjoittelin toivepostauksen aikaisemmin ja sen pääsee lukaisemaan täältä. Jos oot vastikään eronnut tai menettänyt elämässä jotain suurta, suosittelen vilkaisemaan. Tää vuosi on ollut mun elämäni paras, mutta mulla on semmonen tunne, että seuraavat vuodet tulee olemaan vielä entistä huikeampia.

Musta tuntuu, että me niin kovin usein vaan kokoajan toivotaan enemmän ja enemmän. Ettei me oikeen meinata tyytyä siihen mitä meillä jo on. Joskus on vaan ihan älyttömän hyvä pysähtyä miettimään ja hengittämään. Ja sit olla vaan ihan pirun kiitollinen siitä kaikesta, ihan pienestäkin mitä ympärillä on. Tällä hetkellä elän varmasti elämäni parasta aikaa ja oon onnellisempi kuin koskaan. En ois uskonu, että asiat järjestyy näin. Kliseehän se on, mutta "asioilla on tapana järjestyä". Pari vuotta sitten unelmoimani asiat on joko toteutunut tai siirtynyt syrjään, kun oon tajunnut mitä oikeasti elämässä haluan. Ollaan rohkeita, unelmoidaan isosti ja muistetaan myös välillä hengähtää ja kiittämään ihan vaan siitäkin, että tossa meidän rintakehän alla sykkii jotain aika arvokasta.

Koli

Vaivuin uneen tähtien alla. Niiden samojen, joiden loistossa pikkutyttönä haaveilin. Haaveilin pienistä, suurista. Kuinka ihana olikaan niiden syliin nukahtaa. Miten levollisesti silmät painui kiinni, kun minut täytti onnellisuus.

Herään sateen ropinaan. En avaa silmiä, venyttelen ja vaan kuuntelen sitä. Sade juttelee mulle, sillä on paljon kerrottavaa. Ootteko koskaan kuunnellut miten se kuiskailee? Käperryn peiton alle ja halaan mun pehmolelua. Tähtien alla on pehmeitä elefantteja, mitä syleillä unten mailla.

Musta on ihana vaan olla hetki ja miettiä miltä musta tuntuu. Mun olo on rauhallinen, levollinen. Parin viime päivän ajatusmyrsky on rauhoittumassa. Välillä mut aina valtaa outo tunteiden pyörre, jota en oikein aina ymmärrä. Mut oon oppinut, että se tarvii aikaa rauhoittuakseen. Siks tulin tähtien alle. Ei epävarmuutta, ahdistusta. Tässä on hyvä.

Kipuan ylös pedistä, tää hetki tarvitsee kahvia. Iso kuppi kahvia, sateen ihana tuoksu, luonto, pulputtava joki, sen rauhoittava ääni, paljaat jalat kostealla nurmella. Laitan silmät kiinni. Ootteko huomannut, miten muut aistit terävöityy, kun yksi suljetaan pois? Nurmi tuoksuu niin hyvältä ja joen kaunis ääni sointuu korvissa.

Kuvat: Anniina Joensalo

Kolin upeat maisemat. Käsittämätöntä, että oon ollut niin lähellä tätä kauneutta, mut kuitenkin missannut sen. Oon aina haaveillut maailman matkaamisesta ja halunnut nähdä koko maailman. Mutta enhän mä ole edes nähnyt tätä Suomen uskomatonta luontoa. Henki meinas oikeesti salpautua katsellessa auringonlaskua Ukko-kolin kallioilla. 

Ihan kaikkialla on kauneutta. Kun vaan oikeasti avaa silmät ja uskaltaa tulla tutusta ja turvallisesta pois. Katsotaanhan joskus myös oman pienen pienen maailmankatsomuksen ulkopuolelle?

Mun on niin kovin hyvä olla täällä. Tätä mä tarvitsin. Kaukana melusta, kaukana hälinästä.