Seison peilin edessä näen peilissä lihaksikkaan vartalon, peitän käsillä keskivartaloani, laihistan. Jos saisin vyötärön, olisin kauniimpi. Kun reiteni olisivat pienemmät, olisin naisellisempi. Ohuemmat kädet olisivat sirommat. Ulommat vinot vatsat piirtyvät miehekkäästi esiin kyljistäni, vihaan niitä. Vihaan myös takareisiäni, pieniä rintojani, muodottomia kasvojani. Miksi vihaan niin kovasti vartaloani? Vaihtaisinko urheilun, suorituskyvyn, voimani ulkokuoren vuoksi. Kyllä, jossain vaiheessa toden totta vähensin treenaamista, jotta saisin pienemmät reidet. Silloin, koin miellyttäväni sekä omaa, että kumppanini silmää. Siitä on kaksi vuotta. Kaikki nuo ajatukset pyörivät yhä välillä päässäni, mutta kahden vuoden aikana olen oppinut arvostamaan itseäni juuri tällaisena.

Miksi me vihataan itseämme? Miksi meidän pitää muokata ulkokuortamme? Miksi tavoittelemme jonkun fitness-tähden tai missin vartaloa? Miksemme tavoittele omaa vartaloamme? Haluaisin olla läsnä omassa kropassa ja tuntea itseni hyvinvoivaksi. Jo pikkutyttönä koin olevani miehekkäämpi kuin muut ikäiseni. Lentopalloturnauksessa tytöt supittelivat: "kun tolla on niin isot reidet". Sanompahan vaan että, vaikka sillon nuo kommentit sattuivat, niillä reisillä ponnisti 65 cm ylöspäin ja se on aika huikea lukema alle 15-vuotiaalle. Tulin lukioon, aloitin voimaharjoittelun ja kroppa jatkoi muuttumistaan, lihas tarttui todella helposti ja sen myötä epävarmuus kasvoi. Samoin liisäntyi supittelu. Olin liian miehekäs, liian vahva, myös kumppanini mielestä. Olisin parempi hoikempana, naisellisempana ja näin myös vähemmän omana itsenäni. Miksi haluamme muuttaa toista ihmistä?

Koko elämä pyöri ulkonäön ympärillä. Mietin, mitä ihmiset ajattevat ulkonäöstäni, en suotta ajatellut lainkaan, mitä ne ajattelevat sisimmästäni ja kohtelinkin läheisiä ympärilläni kohtuuttomasti. Näin vain itseni, ulkokuoreni, en muita. Kaksi vuotta sitten tapahtui jotain, mikä sai muuttamaan ajatuksiani ja siitä lähtien suunta on ollut oikea. Myönsin itselleni sairastavani ortoreksiaa. Sairaalloisesta terveyden tavoittelusta siirryin tekemään hyvinvointiin tähtääviä valintoja. Nautin hetkistä, herkuttelin välillä, en treenannut polttaakseni kaloreita. Tavoitteena oli nautinto hyvinvoinnista ja liikunnasta, ei vatsapalikat. Pian huomasin, miten terveellinen ruokavalio vaikuttaa positiivisesti elimistööni ja ymmärsin miten hyvä olo siitä tulee. Aikaisemmin terveellisen syömisen motiivina oli rasvaton vartalo. 

Aloitin CrossFitin ja menetin sydämeni lajille. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin ympäristössä, missä voiman tarttumisesta oli minulle hyötyä. Ymmärsin, ettei lihakset ja voimakkuus ole heikkouteni. CrossFitin myötä heikkoukseni kääntyivät vahvuuksikseni ja aloin nauttimaan urheilusta aivan uudella tavalla. Opin myös arvostamaan omaa kehoani uudella tavalla. Yhtäkkiä tärkeintä ei ollut se, miltä näyttää, vaan se miten suoriudun erilaisista harjoituksista. Fiilis kovan ja onnistuneen treenin jälkeen on mahtava. Teen töitä kovasti, nautin jokaisesta treenistä. Nautin siitä, että saan kehittää suorituskykyäni, siitä että saan urheilla ja aion tähdätä huipulle.

Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, katson peiliin. Ortoreksia nostaa yhä päätään, tunnen vihan tunteita. En yhäkään rakasta täysin vartaloani. Peilistä minua katsoo kuitenkin vahva nainen. Nainen, joka pystyy kyykkäämään 130 kiloa. Nainen, joka tulee saavuttamaan urheilussa vielä paljon. Nainen, jota ei määrittele peilikuva ja ulkomuoto. Nainen, joka kunnioittaa ihmisiä ympärillään, eikä tuijota vaan peilikuvaansa. Se on nainen, joka voi hyvin ja josta tuntuu elinvoimaiselta. Eteenkin, se on nainen, joka on onnellinen. Toivoisin, että jokainen teistä kääntäisi välillä katseen peilistä pois ja miettisi miltä susta tuntuu. Onko sun hyvä olla? 

Me ollaan upeita

Hei sinä siellä, jos koet ettet riitä, olet väärässä. Luulen et jokainen meistä kohtaa jossain vaiheessa elämää jonkinlaisia riittämättömyyden tunteita. Tuntuu, että yhteiskunta ja ympäristö asettavat isot paineet olla jotain. Että pitäisi väkisin asettua muottiin ja olla siinä sitten olevinaan tyytyväisenä. Mutta tiedätkö mitä.. Oot aito oma ittes ja paras sellaisena. Oon ite miettinyt paljon näitä asioita ja kokenut niin monesti olevani riittämätön, monessa asiassa. En oo riittävän hyvä koulussa jos en saa vitosia, en oo riittävän hyvässä kunnossa, en oo riittävän kaunis, en oo riittävän naisellinen, en oo riittävän hauska, en oo riittävän sosiaalinen, ymmärtäväinen jne. Yksikään noista edellä mainituista asioista ei vaan pidä paikkaansa. 

Se, joka oikeasti asettaa meille ne paineet löytyy peilistä. Miks meillä on tarve pyrkiä jokaisessa asiassa täydellisyyteen? Ja mikä se täydellisyys olevinaan on? Yleensä kukaan ei odota sulta niitä asioita, mitä itseltäsi vaadit. Jos tavoittelet jatkuvasti jotain, et tuu koskaan olemaan täysin tyytyväinen. Meillä on vaan jotenkin tapana asettaa se rima niin korkealle, että varmasti tulee paha olo jos ei sitä saavuta. Miks ylipäätään aina pitää olla saavuttamassa jotain? Miks pitää tähdätä kesäkuntoon? Tähdätä uralla huipulle jatkuvasti? Mun mielestä tavoitteet on vaan ja ainoastaan hyvästä, mutta ei unohdeta sitä matkaa sinne. Voitaisiinko tarttua pieniin hetkiin ja nauttia tästä päivästä, murehtimatta ollaanko me tarpeeksi. Tottakai me ollaan riittäviä.

Yhtäkkiä pysähdyn hetkeen. Ymmärrän, että teen asioita itteäni varten. Ymmärrän, että oon vaan oma itseni ja mun ei tarvitse olla yhtään mitään enempää. Mä oon hyvä just tämmöisenä. Ja sillä hetkellä kun hyväksyy ittensä omanlaisenaan voi saavuttaa jotain ihmeellistä. Oon taistellut monta vuotta oman epävarmuuteni kanssa ja se on heijastellut niin paljon mun ympärillä oleviin ihmisiin. Oon pilannut parisuhteen, ystäväsuhteita, riidellyt perheenjäsenten kanssa. Vaan sen takia, että oon epävarma itestäni ja tarvitsen hyväksyntää. Hakemalla sitä hyväksyntää ei kuitenkaan saada. Sun pitää vaan ensin hyväksyä itsesi. Siinä vaiheessa, kun oon oppinu elämään itteni kanssa ja tajunnut miten huippua on olla just minä, oon tajunnut olevani onnellisempi kun koskaan. Mun ei tarttee enää taistella läheisten kanssa vaan oon tasapainossa ja pystyn jakamaan asioita muiden kanssa.

Kuvat: Annika Jauhiainen

Kun rupeat tekemään yhteistyötä oman peilikuvan kanssa tuut huomaamaan, että selviät mistä vaan. Vastoinkäymisetkään ei tunnu niin pahalta, kun sulla on usko ja luottamus itseäsi kohtaan. Meissä jokaisessa on varmasti asioita, joista ei itse pidetä, mutta toisaalta ne on niitä asioita mitkä saa sut olemaan just viehättävällä tavalla uniikki oma itsesi. Nyt toivon, et te jotka tätä tekstiä luette, laitatte silmät kiinni ja kuiskaatte itellenne, että tykkäätte itestänne. Koska väitän, että jokainen teistä on aika mahtava tyyppi ja hyvä just tollasena. Ja seuraavana voitte mennä sanomaan jollekkin tärkeälle ihmiselle, miten ihania ne on ja auttaa niitäkin ymmärtämään miten hienoa on olla "minä". Me ollaan upeita. Kaikki.

Kun on pakko pysähtyä

Tiedättekö miltä tuntuu, kun haluaisit tehdä kaikkea, hymyillä, viettää aikaa ystävien kanssa, treenata, mutta liian suuri osa sun kropasta huutaa, että sun on pakko pysähtyä. Tää syksy on ollut taas kerran yhtä vuoristorataa. Sairastan nyt toista viikkoa syksyn viidettä flunssaa, oon loukkaantunut kahdesti syksyn aikana. Oon valvonut illalla ja miettinyt mikä mua vaivaa. Pyörinyt sängyssä koko yön ja lähtenyt aamulla kouluun nukkumatta silmäystäkään. Oon herännyt yöllä selkäkipuun ja ryöminyt keittiöön hakemaan särkylääkettä. Oon painanut hulluna kouluhommia, mutta tuntuu ettei mikään oo tarttunut päähän. En enää muista asioita, en saa mitään aikaan. Mun oli pakko pysähtyä.

Oon todella pahoillani, että oon paennut tätä tilannetta. Että en oo puhunut täällä asioista. Oon pahoillani, että vaan yhtäkkiä katosin sanomatta mitään. Mun oli vaan pakko ajatella nyt itseäni. Mä en oo pitänyt kunnon breikkiä ja lomaa tosi pitkään aikaan. Painoin vuoden alun ihan älyttömiä määriä töitä, treenasin kovasti, opiskelin pääsykokeisiin, treenasin pääsykoelajeja. Nautin kyllä elämästä, mutta unohdin sen tärkeän: levon. Elokuussa lähdin lomalle, mutta kaupunkiloma New Yorkissa ei ehkä ole paras tapa rentoutua täysin. Reissun jälkeen tuli muutto, uudet kuviot Jyväskylässä, uusi koulu. Vaikka syksy on juurikin noiden äsken mainitsemieni asioiden ansiosta ollut elämäni paras, uusi ympäristö on myös ollut yksi stressaava tekijä.

Siks otin tauon. Hakeuduin lääkäriin, multa otettiin labrat ja huomattiin, että kortisoli (stressihormoni) arvot on taivaissa. Pysähdyin. Jätin pois kaiken ylimääräisen ja keskityin vaan kouluun ja siihen ettei sen ulkopuolella mulla ois mitään pakottavaa tai stressaavaa. Torstaina pääsin lomalle ja mulla on jo nyt paljon parempi fiilis. Nyt saan sen loman, mikä mun ois pitänyt pitää jo aikoja sitten. Nyt lepään, oon tekemättä mitään. Teen asioita, joista mulle tulee hyvä mieli. Siks en halunnut palata tännekään puolelle, ennen kun tulee sellanen olo et kaipaan tätä. Ja nyt on semmonen fiilis.

Kuvat: Marianne Saarinen

Tää syksy on tosiaan kaikesta tästä huolimatta ollut varmaan mun elämäni paras. Uus koulu ja kaverit on tuonut mun elämään enemmän kun ikinä osasin odottaa. Meillä on ihan älyttömän huikee jengi kasassa ja en ois voinu toivoa mitään parempaa. Opinnoista oon tykännyt tosi paljon, vaikka marraskuu olikin koulun osalta tosi rankka. Aikalailla nelosen keskiarvolla on paukuteltu syksy läpi. Musta on ihan älytöntä, miten luet jotain tenttikirjaa englanniksi ja tajuat uppoutunees kirjaan niin, että pari tuntia on hurahtanut vahingossa. Tää on tosiaan vaan niin mun ala. 

Nyt päätin lopettaa pakenemisen ja palata myös tänne blogin puolelle. En aio lopettaa tätä. Tykkään tästä ihan älyttömän paljon ja toivon, ettette oo kadonnut sieltä ruudun toiselta puolen ihan kokonaan. Kiitos ymmärryksestä ja ihanaa joulun aikaa kaikille.

Onni on niin pieniä asioita

Oonkin jo kertonut, miten tää syksy on kaikesta uudesta ja ihanasta huolimatta ollut mulle todella raskas ja uuvuttava. Mun arjessa on kuitenkin hurjan paljon asioita, jotka on mulle isoja voimavaroja ja niiden avulla jaksaa porskuttaa eteenpäin. Arki, hymyt ja ilot koostuu kuitenkin niin kamalan pienistä asioista ja joskus sitä vaan omassa pahassa fiiliksessä velloessaan vajoaa vaan syvemmälle huonoon oloon. Ois kuitenkin niin hurjan hyvä just sillä hetkellä miettii miks musta tuntuu pahalta, mikä mua ahdistaa ja tulla ulos myös omasta näkökulmasta. Loppujen lopuksi kun mietiskelee oikein pitkälle huomaa, että asiat on tosi hyvin. Pahat fiilikset on sallittuja, mut ei anneta niiden jyrätä niiden hyvien päältä. Siispä yks hyvä keino tarrautua hetken kauniisiin asioihin on rueta miettimään mistä kaikesta voi ollakkaan kiitollinen. 

Mä oon kiitollinen..

♥ Mun kivasta kodista, josta löytyy monen monta vilttiä mihin käpertyä

♥ Tanssahtelevista lumihiutaleista ja raikkaasta pakkasilmasta

♥ Ystävästä, joka kysyy miten menee

♥ Isästä, joka puhelimen välityksellä auttoi vaihtamaan pyörän renkaat

♥ Viimeviikon erittäin onnistuneet treenit ja uudet ennätykset

♥ Opinnot, jotka haastavat pohtimaan ja ihmettelemään

♥ Luokkakavereista, jotka saa nauramaan vatsan kipeäksi

♥ Äidin lämpimästä halauksesta

♥ Sikeistä yhdeksän tunnin unista kahden peiton ja kolmen tyynyn kera

♥ Aamun minijoogasta ennen aamutoimia

♥ Auringonpaisteesta, joka paljastaa lumessa kimaltelevat timantit

♥ Kaurahapankorpuista, jotka on vaan ihan liian hyviä 

♥ Pienen koiran ilosta kun nähdään pitkästä aikaa

♥ ja siitä kun se pieni ja suloinen otus käpertyy sun syliin ja nukahtaa siihen

♥ Siitä et nään mun rakasta siskoa perjantaina

Kuvat: Annika Jauhiainen

♥ Siitä et oon oppinut kuuntelemaan mun kehoa

♥ Rakkaan ystävän naurusta, miten ikävä sitä on ollut, kun ei olla nähty

♥ Isosta kupista lämmintä teetä ja maailman parhaista villasukista

♥ Jokaikisestä läheisestä ihmisestä ja rakkaasta
♥ Siitä sykkeestä, hengenvedoista, jotka mahdollistaa mun täällä olemisen
♥ Teistä siellä ruudun toisella puolen 

Mitä kuuluu?

Keskiviikko aamu, herään seitsemän pintaan ilman herätyskelloa. Kellojen siirtyminen talviaikaan sopii mulle enemmän kun hyvin, unirytmi on kääntynyt kätevästi hieman aikaisempaan ja uni tulee aikaisemmin. Nostan rullaverhon ylös ja katsahdan ulos, taivas on harmaa, niinkuin on jo pitkän aikaa ollut, mutta maa on valkea. Hiljalleen lumihiutaleet tanssahtelevat ikkunan ohi. Hymyilen.

Viimeiset viikot on ollut mulle tosi rankkoja, oon tarvinnut jotenkin älyttömiä määriä aikaa palautumiseen. Treenit on toki kovia, mutta kroppa ei palaudu optimaalisesti. Kroppa reistailee millon mistäkin ja kipuilee oudosti. Nyt on se hetki, kun tulee kuunnella kroppaa, eikä hakata päätä seinään. Syksy on mulle aina vaikeata aikaa terveyden kanssa ja tääkään syksy ei oo poikkeus. Asiat kuitenkin varmasti järjestyy ja pian saadaan selville, johtuuko väsymys ja outo olo vain syksyn pimeydestä. 

Tentit lähestyy uhkaavasti ja koulutehtäviä roikkuu tekemättöminä. Jos ensimmäiset kuukaudet oli koulussa suhteellisen rentoa, nyt sitten otetaan se rentous takaisin. Haluisin oppia uutta ja kurssitkin on ihan todella mielenkiintoisia. Tuntuu vaan välillä, ettei oppimiskapasiteetti riitä. En halua päästä tenttejä vain läpi, haluan ymmärtää ja osata. Tämän kuukauden kun jaksaa rutistaa alkaa olla syys lukukausi paketoitu ja monen monta noppaa jo kasattuna.

Kuvat: Annika Jauhiainen

Viihdyn Jyväskylässä ihan äärettömän hyvin. Mulla on tosi hyvä olla kotona. Neljän päivän viikonlopun jälkeen oli mukava palata kouluun ja nähdä taas kavereita (ja syödä kouluruokaa). On ihana huomata, miten parissa kuukaudessa meidän porukka on hitsautunut yhteen ja eilenkin naurettiin vatsalihakset kipeiksi anatomiaa ja fysiologiaa päntätessä porukalla. Oon tosi onnellinen, et oon täällä just nyt. 

Mulla ois kamala sisäinen into tehdä asioita, blogata, lukea, kirjoittaa, treenata, nähdä ystäviä, kehittää itseäni ja viedä hommia eteenpäin, mutta jostain syystä tällä hetkellä on vaikea saada asioita aikaiseksi. Keho on uupunut. Tänä vuonna syysväsymys on iskenyt aika rajusti päälle. Nyt pitää vaan kuunnella kehoa ja tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä.

Ihanaa marraskuun alkua sinne. Mitä teidän syksyyn kuuluu? 

Ootte kommentoinut mukavan aktiivisesti ja piristäneet mun päiviä, kiitos siitä <3

Liikuntabiologian opiskelu

Ajattelin, että vois olla aika avata pikkusen enemmän mun opintoja. Aloitin nyt syksyllä liikuntabiologian opinnot Jyväskylän yliopistossa liikuntatieteellisessä. Tää ala on ollu mulle semmonen, jonka kuvaus on kolahtanut aika napakasti jo silloin, kun eka kertaa oon sen löytänyt. Ja nyt, kun pari kuukautta on opintoja takana oon entistä varmempi siitä, että oon just oikealla alalla. Nyt tuleva kuukausi tulee olemaan ihan älyttömän rankka, kun pitäisi viiden viikon sisään paukutella aikalailla parikymmentä opintopistettä. Lisäksi treeneissä on aika kova volyymi tällä hetkellä, joten aika on tosi kortilla. 

Mitä liikuntabiologia oikeen on?

Ensimmäisenä ollaan lähdetty tutustumaan perusteellisesti liikuntabiologiaan tuki- ja liikuntaelimistön ja fysiologian tuntemuksen kautta. Lähdetään siis ihan solutasolta liikenteeseen ja tutustutaan elimistössä tapahtuviin reaktioihin. Painopisteenä tietenkin nimensä mukaisesti näissäkin liikunta, esimerkiksi tällä hetkellä luen tenttiin kirjaa nimeltä: "Physiology of sport & excercise". Syksyn opintoihin on kuulunut myös soveltavan & erityisliikunnan kurssi, kasvatus- ja käyttäytymistieteellisen näkökulman kurssi, sekä nyt alkava hermolihasjärjestelmän kinesiologia kurssi. Teoriaopintojen lisäksi koko ensimmäisen vuoden ajan meillä on menossa liikuntakurssi, jossa käydään monipuolisesti eri lajeja läpi. Tähän mennessä on ollut palloilua, kehonhuoltoa, yleisurheilua, uintia ja pian alkaa myös kuntosalitunnit. 

Mitä meistä sitten aikanaan tulee? Alussa opiskellaan liikuntabiologiassa samoja asioita, mutta kandivaiheessa alkaa sitten erikoistuminen omaan pääaineeseen. Pääaineita on kolme: liikuntafysiologia, biomekaniikka, sekä valmennus- ja testausoppi. Näistä liikuntafysiologiassa tutkitaan solutason mekanismeja liikunnan aikana, valmennus- ja testausopissa keskitytään liikunnan vaikutukseen elimistön toiminnassa ja sovelletaan tietämystä harjoitteluun ja valmennukseen. Biomekaniikassa tutkitaan esimerkiksi hermostollista säätelyä ja voimantuottoa fysiikan ja matematiikan keinoin. Tällä hetkellä oma mielenkiinto kallistuu tuonne valmennuksen puolelle, mutta muutkin pääaineet on tosi mielenkiintoisia. Näistä pääaineiden perusteista pystyy myös lukemaan sivuainekokonaisuuden, mikä kuulostaa tällä hetkellä ainakin hyvältä ajatukselta.

Mun unelmaduuni ois ehdottomasti fysiikkavalmentajana ja mielellään joukkuelajeissa. Oon ite joukkueurheilijana kokenut, että fysiikkavalmennus on ollut puutteellista, eikä riittävän soveltavaa ja yksilöityä. Eri paikkojen pelaajat, eri vahvuuksilla ja heikkouksilla noudattavat samoja fysiikka ohjelmia, mikä ei voi optimaalisesti viedä hommaa eteenpäin. Itse haluaisin tuoda joukkueurheiluun yksilöidympää fysiikkavalmennusta, jossa huomioitaisiin yksilöiden lähtötasot, vahvuudet ja heikkoudet. Lisäksi oon kokenut, että fysiikkavalmennus omalla kohdalla joukkueessa ei oo ollut tarpeeksi monipuolista ja eri kausiin soveltuvaa. Toisaalta nyt, kun lajina on crossfit, on ruennut kiinnostamaan valmentaminen myös sen parissa.

Jokatapauksessa oon tykännyt opinnoista ihan älyttömästi. Meidän ryhmä on täynnä huippuja tyyppejä ja oon 100% oikeassa paikassa. Tentteihin lukeminen ei oo pakkopullaa vaan asia on ihan älyttömän mielenkiintosta. Nyt kun miettii sitä tehtyä työtä tän ison unelman toteutumiseksi pääsykokeisiin valmistautuessa, niin ai että, kyllä jokainen hikipisara oli sen arvonen. 

Heräskö ajatuksia alasta? Onko siellä joku aloittanut opinnot, kuinka on syksy menny? :)

Syyskuussa

Tähän astisen elämäni hienoin kuukausi. Oon muuttanut uuteen kaupunkiin, niin kauniiseen sellaiseen. Rakastunut Jyväskylään, ruskan värjäämiin puihin harjulla. Oon tehnyt kävelyretkiä kaupungissä, kuunnellut sen kuisketta. Oon katsellut auringonlaskua Tuomiojärven rannassa kitaran soidessa taustalla. Miten paljon rakastankaan sitä ääntä. Oon ihaillut Kuokkalan siltaa pimenevässä yössä kymmenennestä kerroksesta talon katolta. Oon vaipunut uneen tähtitaivaan alla ja nähnyt tähdenlennon. 

Oon alottanut täysin uuden elämän, opiskelut, tutustunut ihan älyttömän huikeisiin tyyppeihin, saanut monta ystävää, istunut super mielenkiintoisilla luennoilla ja tylsistynyt kuoliaaksi ei niin mielenkiintoisilla luennoilla. Oon nauranut vatsani kipeäksi niin monta kertaa, ettei sormet riitä laskemaan. Oon itkenyt onnesta ja hymyillen vaipunut illalla uneen omassa kodissani. 

Oon nukkunut metsän keskellä taivaan alla ja laulellut kitaran soidessa nuotion ääressä. Oon tanssinut niin paljon, että jalkoihin koskee ja nukkunut ihan liian vähän. Kuitenkin oon nauttinut jokaisesta valvotusta hetkestä. 

Oon uneksinut ilman herätyskelloa viikonloppuisin. Loikoillut sängyssä monta tuntia kuunnellen musiikkia. Oon hemmotellut itseäni, tehnyt superihania aamupaloja, keittänyt täyden pannun kahvia ja hörppinyt sitä päivän mittaan. Oon kirjoittanut muistikirjan täyteen sanoja, tekstejä ja ajatuksia. 

Oon nähnyt mun oman rakkaan siskon unelmien toteutavan. Ollut todistamassa, kun satojen tuntien työ tiivistyy 13minuutin elokuvaksi, jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut minun rakas sisko. Miten kaunista oikeesti onkaan, että jonkun noin rakkaan ihmisen suuri unelma tulee yhdessä pienessä hetkessä todeksi. 

Oon inspiroitunut elämästä aivan uudella tavalla. Oon rakastunut pieniin kauniisiin hetkiin.

Blogin nimi muuttuu

Oon jo pidemmän aikaa halunnut yksinkertaistaa blogin nimeä. "Life is a journey" kuvaa kyllä hyvin ideologiaani siitä, miten tämä on elämän pituinen matka, mutta jostain syystä tuo on ruennut tuntumaan hiukan kliseiseltä ja jopa kulutetulta. Mun blogi on muuttunut paljon mun bloggaushistorian aikana ja jotenkin musta tuntuu, että nyt tän blogin pitää tehdä pientä imagopäivitystä. Siitä syystä oon päättänyt vaihtaa nimen hiukan simppelimpään. Uusi nimi on "The Journey" ja se pitää sisällään saman ajatuksen tästä kauniista maailmasta, siitä miten kuljemme täällä omia polkujamme ja nautimme matkasta, ylä- ja alamäistä.

On tosi ihmeellistä miten tänkin työn parissa on hurahtanut jo monta vuotta. Miten tästä bloggaamisesta on tullut itselle rakas asia. Miten täältä näkee mun tarinan, kuvina, sanoina, ajatuksina. Lueskelin eilen teidän kommentteja vanhoista postauksista ja mulla tuli ihan oikeasti tippa linssiin. Oon ihan älyttömän kiitollinen teistä siellä ruudun toisella puolen, kun teette tämän mahdolliseksi. Osa on varmasti ollut matkassa jo "One day at a time"-ajoista, osa seurailleet mun ja Evitan yhteistä treeniblogia ja varmaan vielä jokunen roikkuu yhäkin matkassa lueskellen mun ajatuksia elämästä. Mun mielestä rehellisyys ja aitous on yksi tärkeimmistä asioista mun blogissa ja uskon, että se on semmonen asia, mitä tekin arvostatte. Hurjaa, että 9. luokalla kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni ja nyt kuus vuotta myöhemmin oon tässä.

Muutos tapahtuu 30.9 ja käytännössä ei varmaankaan vaikuta teihin lukijoihin juuri ollenkaan. Jos kuitenkin käy niin, että uudet postaukset eivät päivity bloggeriin, kannattaa kokeilla liittyä uudelleen lukijaksi. Blogloviniin homman pitäisi päivittyä automaattisesti ja toivotaan, ettei tule mitään bugeja tästä. 

Täydellisen epätäydellistä

"Mitä odotat tällä hetkellä eniten?" Hetken hiljaisuuden jälkeen tajusin, ettei mulla oo mitään asiaa mitä erityisesti odottaisin. Ja ei, se ei johdu siitä, etteikö mun elämässä ei tapahtuisi mitään. Syy löytyy mun arjesta, siitä että mun ei tarvitse odottaa mitään, kun rakastan tätä hetkeä niin paljon. Huokaisen syvään ja hymyilen, tunnen miten onnellisuus valtaa mun kropan kun ymmärrän eläväni unelmaani. Tajuan siinä hetkessä, että tää arki, tää elämä tässä ja nyt on juuri sellaista, mistä oon haaveillut ja en toden totta kaipaa mitään lisää tähän. Mulla on hyvä näin. Tuon suunnattoman onnellisuuden takana piilee kuitenkin pelko. Pelko siitä, että jotain tapahtuu. Pelko, että tuo liiallinen täydellisyys ei olisikaan pian enää totta. Kaikin puolin kaikki asiat arjessa on vaan todella hyvin. Menetänkö pian jotain tästä onnesta?

Muutama päivä tuosta ajatuksesta tulee se takaisku, mikä rikkoo sen täydellisen arjen, missä oon elänyt, nimittäin takareisi pamahtaa rikki pesäpallon opiskelijoiden sm-kisoissa. Oon odottanut tätä viikkoa useamman kuukauden. Siitä hetkestä asti kun päätin, että aion Crossfitissä jossain vaiheessa kisata. Olin aikonut suorittaa Unbroken-kisakarsinnan maanantaina ja paria päivää ennen tuota loukkaannun. Negatiivisten tunteiden ryöppy valtaa mielen ja loppujen lopuksi on vaan todella tyhjä olo. Miksi just nyt, kun kolmen kuukauden ajan olisi ollut monen monta otollisempaa hetkeä mennä rikki. Miksi juuri nyt? Miksei koskaan voi elämässä olla kaikki asiat kunnossa, kun sen pienen hetken ajan. Miksei aurinkoisen päivän jälkeen tulee yö ja seuraavassa hetkessä aurinko jääkin pilvien taakse?

Oon miettinyt tätä asiaa ja tajunnut, että juuri sen takia, että tässä hommassa olisi jotain järkeä. Ne vastoinkäymiset on niitä mistä me opitaan asioita. Elämä on tavallaan täydellisen epätäydellistä ja siinä hetkessä, kun me ymmärretään epätäydellisyyden kiehtovuus ja hyväksytään se ollaan todella lähellä onnellisuutta. Mulla on myös oikeesti peiliin katsomisen paikka. Niin kovasti oon oottanut karsintoja, treenannut hullun lailla, että oon mm. laiminlyönyt lihashuoltoa. Kiireisessä arjessa, kavereiden kanssa hengatessa, opiskellessa treenimäärät oon koittanut pitää korkealla ja se mistä oon karsinut on ollut huolto ja lepo. Tästä voin syyttää vain ja ainoastaan itseäni ja tää on taas niitä hetkiä kun elämässä oppii jotain. Valitettavasti me opitaan kantapään kautta hurjan usein, mut niin sen vaan pitää mennä. Elämä pysyy epätäydellisenä aina, kuolemaan asti ja niin se vaan menee. 

Moni meistä odottaa sitä maalia. Sitä hetkeä, jolloin kaikki asiat vain olisivat hyvin ja huolet katoavat. Jokaisen meistä tulisi kuitenkin hyväksyä itsensä puutteellisena, epätäydellisenä. Hyväksyä pelot, epäkohdat elämässä ja parhaalla mahdollisella tavalla oppia vastoinkäymisistä. Ei oo turhia asioita elämässä. Kolhut tekee meistä vahvemman ja viisaamman. Aivan turhaan me yritetään korjata sitä, minkä toisaalta on välillä tarkoitus olla vähän rikki. Onnellisuus ei tarkoita, että kaikki olisi täydellistä. Niiden ylä- ja alamäkien keskellä, voitas opetella nauttimaan hetkistä ja hyväksymään se tosiasia, että loppujen lopuksi epätäydellisyys on aika hienoa.

Yksikään päämäärä, ei oo mitään ilman sitä matkaa sinne.

Kiitollinen

Tossa tota auringonlaskua katsellessani, toisella puolen mailmaa, kaupungissa johon oon haaveillut aina matkaavani, tajusin taas miten helvetin hyvin mulla on asiat. Onhan se outoa, että muutama vuotta takaperin en ois ikinä voinut kuvitella olevani tässä tilanteessa. Että olisin toiminut yrittäjänä vuoden, saatika opettajana. Muistan kun pikkutyttönä uhosin, ettei minusta ikimaailmassa tulisi opettajaa. Niin sitä vaan on kuitenkin puolivuotta yritetty takoa anatomiaa opiskelijoiden päähän ja suhteellisen onnistuneesti vielä ilmeisesti, kun näytöistä mentiin läpi. Että asuisin uudessa kaupungissä, Jyväskylässä, opiskelemassa alaa, jonne oon aina unelmoinut pääseväni. Että monen vuoden kipujen kanssa taistelun jälkeen oon löytänyt uudesta lajista, cross fitistä, suuren intohimon ja pystyn tekemään sitä kivutta.

En ois vuosi takaperin uskonu, että ihan tosissaan oisin näin itsenäinen ja rakastaisin elämääni näin hurjasti, että ihan oikeasti hyväksyisin itteni myös tämmöisenä kun oon. Tää vuosi ihan itekseen on kuitenkin ollu mun elämäni parasta aikaa ja just se yksin oleminen on ollut se mikä on opettanut ihan käsittämättömän paljon. Oon oppinut arvostamaan itseäni ja ihmisiä mun ympärillä. Yksinolemisesta kirjoittelin toivepostauksen aikaisemmin ja sen pääsee lukaisemaan täältä. Jos oot vastikään eronnut tai menettänyt elämässä jotain suurta, suosittelen vilkaisemaan. Tää vuosi on ollut mun elämäni paras, mutta mulla on semmonen tunne, että seuraavat vuodet tulee olemaan vielä entistä huikeampia.

Musta tuntuu, että me niin kovin usein vaan kokoajan toivotaan enemmän ja enemmän. Ettei me oikeen meinata tyytyä siihen mitä meillä jo on. Joskus on vaan ihan älyttömän hyvä pysähtyä miettimään ja hengittämään. Ja sit olla vaan ihan pirun kiitollinen siitä kaikesta, ihan pienestäkin mitä ympärillä on. Tällä hetkellä elän varmasti elämäni parasta aikaa ja oon onnellisempi kuin koskaan. En ois uskonu, että asiat järjestyy näin. Kliseehän se on, mutta "asioilla on tapana järjestyä". Pari vuotta sitten unelmoimani asiat on joko toteutunut tai siirtynyt syrjään, kun oon tajunnut mitä oikeasti elämässä haluan. Ollaan rohkeita, unelmoidaan isosti ja muistetaan myös välillä hengähtää ja kiittämään ihan vaan siitäkin, että tossa meidän rintakehän alla sykkii jotain aika arvokasta.

Terveelinen key lime pie

Terveellinen Key Lime pie (M, V, G)

POHJA
3 rkl kookosöljyä
2 rkl hunajaa

1 tl vanilja-aromia
2 dl kaurahiutaleita (g)

ripaus suolaa

1 kananmuna (tai 1 banaani vegaaneille)

TÄYTE
1 prk (500 g) alpro go on

2 rkl hunajaa

1 dl limen mehua

2 tl limetin raastettua kuorta

1. Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen. Sekoita pohjan ainekset tasaiseksi massaksi. Painele piirakkavuokaan.
2. Esipaista piirakkapohjaa 8min ajan ja valmista välissä täyte.
3. Heitä blenderiin täytteen ainekset ja blendaa pehmeäksi tasaiseksi massaksi.
4. Kaada pohjan päälle ja paista uunissa vielä n. 15min.
5. Parhaimmillaan piirakka on yön yli jääkaapissa levättyään.

Lately..

1.  Hassua miten oon alkanut tykkäämään mun luonnonkiharasta. Esim. tässä kuvassa se on aika magee!!

2. Broileriwrappeja ja bataattiranskalaisia. Näitä oli kelpo mutustaa kuunnellessa parvekkeelta ilosaarirokin hulinoita.

3. Tää oli niin sanoinkuvailematon näky. Ihan uskomaton Koli.

4. Tässä on sitä jotain. Miks me epäillään aina itseämme? Se on ensimmäinen askel kohti epäonnistumista.

1. Vahva ja ylpeä siitä. 21 vuoden aikana oon oppinut viimein hyväksymään itseni.

2. NAM! burgereilla Kerubissa ja tietty bataattiranut päälle.

3. Mun vauva. Jotain niiiiin rakasta<3

4. Tsekatkaa toi highlighteri!! Käsittämätön. 

1. Ehkä lemppari outfit. Niken täydellinen takki ja Ted Bakerin kuulokkeet.

2. Jos joku väittää et terveellisesti syöminen on tylsää se valehtelee. Nam mikä herkku.

3. Parasta kesässä.. Tuoreet marjat!

4. Siinä jotain mitä miettiä. Ootko oman elämän vankina, vaikka ovi on aivan auki..?

Enemmän: 

snapchat/instagram: emiliajoensalo

Koli

Vaivuin uneen tähtien alla. Niiden samojen, joiden loistossa pikkutyttönä haaveilin. Haaveilin pienistä, suurista. Kuinka ihana olikaan niiden syliin nukahtaa. Miten levollisesti silmät painui kiinni, kun minut täytti onnellisuus.

Herään sateen ropinaan. En avaa silmiä, venyttelen ja vaan kuuntelen sitä. Sade juttelee mulle, sillä on paljon kerrottavaa. Ootteko koskaan kuunnellut miten se kuiskailee? Käperryn peiton alle ja halaan mun pehmolelua. Tähtien alla on pehmeitä elefantteja, mitä syleillä unten mailla.

Musta on ihana vaan olla hetki ja miettiä miltä musta tuntuu. Mun olo on rauhallinen, levollinen. Parin viime päivän ajatusmyrsky on rauhoittumassa. Välillä mut aina valtaa outo tunteiden pyörre, jota en oikein aina ymmärrä. Mut oon oppinut, että se tarvii aikaa rauhoittuakseen. Siks tulin tähtien alle. Ei epävarmuutta, ahdistusta. Tässä on hyvä.

Kipuan ylös pedistä, tää hetki tarvitsee kahvia. Iso kuppi kahvia, sateen ihana tuoksu, luonto, pulputtava joki, sen rauhoittava ääni, paljaat jalat kostealla nurmella. Laitan silmät kiinni. Ootteko huomannut, miten muut aistit terävöityy, kun yksi suljetaan pois? Nurmi tuoksuu niin hyvältä ja joen kaunis ääni sointuu korvissa.

Kuvat: Anniina Joensalo

Kolin upeat maisemat. Käsittämätöntä, että oon ollut niin lähellä tätä kauneutta, mut kuitenkin missannut sen. Oon aina haaveillut maailman matkaamisesta ja halunnut nähdä koko maailman. Mutta enhän mä ole edes nähnyt tätä Suomen uskomatonta luontoa. Henki meinas oikeesti salpautua katsellessa auringonlaskua Ukko-kolin kallioilla. 

Ihan kaikkialla on kauneutta. Kun vaan oikeasti avaa silmät ja uskaltaa tulla tutusta ja turvallisesta pois. Katsotaanhan joskus myös oman pienen pienen maailmankatsomuksen ulkopuolelle?

Mun on niin kovin hyvä olla täällä. Tätä mä tarvitsin. Kaukana melusta, kaukana hälinästä.

Niin paljon rakkautta

Miten paljon rakkautta voi mahtua yhteen sukuun? Paljon. Ihan mahottoman paljon. Me juhlittiin eilen mun uskomattoman ihanan mummon 70v juhlia. Tuosta naisesta ei ikinä uskoisi, että 70 vuotta tosiaan tuli täyteen, semmonen tehopakkaus on kyseessä. Meidän lämpöiseen kotiimme kokoontui eilen kolmisenkymmentä, minulle niin hurjan rakasta sukulaista. Oli lasten naurua ja juoksua, upeaa musisointia, mun sisko ja se laulaa kuin enkeli. Niin uskomattoman hyvää ruokaa. Satoja halauksia, onnenkyyneleitä. Miten rakastankaan tuota lasten naurua ja sitä iloa ja riemua, sitä lämpöä ja sitä rakkautta. Miten oonkaan niin onnekas, että ansaitsen tän kaiken rakkauden mun ympärille? 

Mun lahja tänä vuonna mummolle oli tehdä kakku juhliin. Oon vastannut yleensä aina kakkujen tekemisestä, musta se on vaan niin ihanaa puuhaa. Halusin tehdä kakun, joka kuvastaa mun mummoa ja kertoo jotain hänestä. Sen pitäisi olla paitsi herkullinen, niin uskomattoman kaunis. Sen pitäisi olla jotain mitä mummo rakastaa. Muistan ikuisesti marjanpoiminta reissut mummon kanssa. Minut istutettiin mättäälle ja siitä napsin marjoja suukkiin ympäriltäni. Tai kun käytiin poimimassa vadelmia ja mummo oli tehnyt mukaan evääksi kelmuun käärittynä hapankorppuja maksamakkaralla ja ne oli ihanan pehmeitä ja niiiiiin hyviä. Siispä kakussa pitäisi olla marjoja, paljon ihania luonnon omia antimia, jotka veisivät kielen mennessään.

Mummo rakastaa kaikkea kaunista. Hän kertoikin, että ensimmäinen sanansa oli luultavasti "tutta". Pienen pienestä asti on hän rakastanut luontoa, kukkia, sen kyllä näkee. Mummolassa on aina upeat värit tervehtimässä ulkona, nätti kimppu ruusuja tai muita ihanuuksia pöydällä. Nuo luonnon niin kauniit värit, ne tekee mummon onnelliseksi ja ihan oikeasti onnelliseksi. Siksi mummolle hankittiin lahjaksi myös upeat seitsemänkymmentä aniliininpunaista ruusua. Halusin kakkuuni kukkia, kauniita sellaisia ja paljon. Tässä kakussa on se mitä meidän rakkaassa mummossa näen ja mitä hän rakastaa niin paljon. Värien runsautta, kauneutta kerrassaan, upeita luonnon kukkia, herkullisia marjoja. 

Tämä kakku on paitsi kaunis, niin ihan uskomattoman maukas. Väliin kakkuun tuli sekä makeutta, että raikkautta. Sekin kuvastaa mummoa niin hyvin. Toffeemoussea ja banaania toiseen väliin, vaniljamoussea ja tuoreita mansikoita toiseen. Päälle kuorrute mustikkamoussella ja nuo tuo ihana köynös kruunaamaan kakku. Meidän suvusta löytyy myös monenlaista syöjää, on vegaania, kasvissyöjää, raakaruokailijaa. Siispä heillekin piti olla jotain herkkua ja päätin tehdä raakakakun. Tämäkin herkku valmistui samoilla teemoilla. Toffeinen pohja ja kinuskinen ensimmäinen kerros täytettä. päälle sitten raikkautta mansikkakerroksesta ja marjoista. 

Ja nyt.. Näihin ihanuuksiin voisin kirjoitella reseptiä (jos muistan mitä laitoin niihin:D), joten oisko semmoisille kiinnostusta?