Saa ja pitää avautua

Positiivisuus on oikeasti aika petollista. Nykyään voi olla niin helposti ulospäin niin esimerkillinen, positiivinen ja hyvinvoiva, että tekee itselleenkin sillä hallaa. Loppujenlopuksi voi kehittää niin umpikieron positiivisuuden ympärilleen, ettei erota edes omaa onnettomuutta. En puhu tästä hetkestä ja nykyisestä tilanteesta. Puhum siitä ailahtelevasta tytöstä, joka olin vielä vuosi sitten. Puhun siitä tytöstä, jonka mielialat meni vuoristorataa. Siitä joka väritti niin blogiin, ystäville, kun muuallekkin someen ihanaa elämäänsä sateenkaaren värein. Se oli kulissi. Peitin "positiivisuudella" sen kaiken negatiivisuuden mikä mussa asui. 

Vuosi sitten, kun täytin 19 päätin, että tää loppuu. Katsoin peiliin ja oikeasti pitkään. Tajusin, että mun edessä ei ollutkaan positiivinen ja vahva nainen. Mun edessä oli heiveröinen, itsekäs ja huomionhakuinen tyttö. Vuoden aikana oon ymmärtänyt niin paljon. Kun tuijotin vain ulkokuorta, en nähnyt sisimpään, joka oli aivan palasina ja hukassa. Siitä eteenpäin prosessi on ollut hidas ja vähitellen oon oppinut arvostamaan elämää ihan uudella tavalla. Oon oppinut oikeasti nauttimaan niistä pienistä hetkistä ja hallitsemaan tunteitani ja tuomaan asiat rakentavasti esiin. Oon myös lopettanut täysin humalahakuisen alkoholinkäytön (se ei saa olla pakotie) ja oppinut nauttimaan ystävyydestä ja hauskanpidosta aivan uudella tavalla. 

Ei kenenkään elämä oo ruusuillatanssimista aina. Kaiken keskellä on vaan niin äärettömän tärkeä, että välillä menee myös vähän huonommin. Välillä pitää olla vaikeampaa, että muistaa taas arvostaa niitä hyviä hetkiä. Mä tajusin viikonloppuna, että oon ruennut elämään elämääni taas liikaa jonkun toisen kautta. En oo ollut oma itteni, vaan mietin liikaa toisia. Tää kaikki johti sitten siihen, että paha olo purkautu loppujenlopuksi suunnattomana itkupurkauksena ja ahdistuksena. Yritin ensin tukahduttaa pahan olon purkillisella Ben&Jerrys ja irtokarkeilla, massu oli poksahtaa ja tuli ihan kamalat vatsanväännöt ja entistä pahempi olo. Seuraavana päivänä päätin jatkaa pääsiäissyöminkien jälkeen terveellisemmin ja tein oikeesti ravitsevaa ja hyvää ruokaa, join paljon vettä, kävin treenaamasssa, ostin vaaleanpunaisia ruusuja ja Voguen, jossa oli ihanan rihannan haastattelu, johan alkoi tuntumaan paremmalta.

Itkin ja itkin ja kyllä se vaan teki niin hyvää. Teki niin hyvää oikeasti saada purettua itseään kunnolla. Tajusin, että vielä vuosi sitten itkeskelin harva se päivä. Se oli mun keino olla "heikko" ja saada sympatiaa puolelleni. Viime kyynelistä on ihan älyttömän pitkä aika ja sekin kertoo siitä, miten oon oppinut hallitsemaan tunteitani ja asettamaan asiat perspektiiviin. Itkeminen ja paha olon tunteminen on jollain tasolla oikeesti ihmeellisen puhdistavaa. Siksi mä toivosin, ettei me piiloteltas niitä huonoja tunteita. Jokaisella on oikeus tuntea pahaa oloa ja se antaa merkityksen hyville hetkille. Ei piilotella meidän huonoja fiiliksiä, annetaan niiden tulla ulos. Ja kun pilvet taas väistyy niin nautitaan siitä auringosta meidän elämässä. Ei rakenneta kulissia. 

Ollaanko tästä eteenpäin kaikki just omia ihania ittejämme? Voitasko itkeä yhessä jos ahdistaa? Ja sitten nauraa yhdessä kun hymyilyttää? Ei meidän tartte yrittää olla yhtään mitään. Ollaan meitä, omia ittejämme. Jos joku asia sun elämässä ahdistaa ihan suunnattomasti, kerro siitä jollekkin. Jos sulla ei oo yhtään ketään, kelle uskaltaisit puhua niin nyt saatte vuodattaa anonyymisti tänne. Ollaan toistemme tukena. Jos sun elämässä joku asia ei vaan sua tee yksinkertaisesti onnelliseksi, oo rohkea ja uskalla päästää irti. Sä ansaitset onnen. 

Jaetaanko vähän nyt fiiliksiä? Miltä susta tuntuu, ahdistaako joku? Harmittaako joku? Ootko  iloinen ja onnellinen jostain tapahtuneesta asiasta? Kertokaa mulle, haluan tietää. ♥