HAPPINESS FIRST

Kävin muutama viikko sitten ottamassa kuvia upeasta Millasta. Jaettiin ajatuksia Fitneksestä. Millalla onkin tuoreita ajatuksia lajista, sillä hän tähtäsi vielä pari kuukautta sitten syksyn Bikini Fitness-lavoille. Mietittiin yhdessä, että Millan tarina on sellainen, jonka jokaisen lajista kiinnostuneen olisi hyvä lukea. Lajissa on monta puolta ja Millan tarina on niistä yksi. Teksti alla on Millan itse kirjoittama.

”Joku treenaa jossain kovempaa kuin minä. Kehityskin loppuu kuulemma tyytyväisyyteen ja tämän päivän vaikeudet maksavat itsensä vielä takaisin tulevaisuudessa. Treenin kuuluukin tuntua raskaalta, muuten en kehittyisi. Niinhän? Minun on pakko jaksaa.”

Elettiin kesä-heinäkuun vaihdetta 2015, ensimmäinen kisadieettini kahdeksas viikko oli meneillään ja ensimmäisiin kisoihin vielä kolme kokonainsta kuukautta aikaa. Väänsin salilla rutiininomaisesti punttitreeniäni ja nämä ajatukset ajoivat minua eteenpäin ja saivat jaksamaan päivästä toiseen, vaikka treenaaminen oli viime aikoina tuntunutkin vain pakkopullalta ja useimmiten teki mieli vain itkeä, koska olin niin väsynyt. Treenin lopussa eräs tuttuni tuli yllättäen salilla vastaan ja ensimmäiset sanat häneltä olivat: ”Vau, miten hyvältä sä näytät! Tulet varmasti pärjäämään niissä kisoissa!” Nuo sanat olin kuullut useampaan otteeseen jo aiemminkin myös monilta muilta. Ja tiesin kyllä itsekin, että hyvältähän kuntoni jo näytti, mutta en edes ilahtunut kuullessani siitä enää.

Treenin jälkeen menin kotiin, marssin peilin eteen ja vääntelehdin sen edessä yrittäen poseerata niin, että pikkupumpissa olevat lihakseni näyttäisivät mahdollisimman hyvältä. Tuijotin itseäni peilistä, mutten ollut iloinen. En pystynyt hymyilemään omalle peilikuvalleni, vaikka näytin paremmalle kuin koskaan aiemmin. Vatsalihakset piirtyivät nätisti esiin ja käsivarretkin alkoivat näyttää jo ihan hyvälle. Suonetkin pullottivat jo näkyvillä. Ehkä reisistä voisi vielä kiristyä, ajattelin. Olo vain oli hirvittävän väsynyt ja nälkäinen. Tuntui, että mitä paremmalta kunto näytti, sen pahemmalta olo tuntui. Otin silti puhelimen esiin, jännitin vatsalihakset ja pakaran ja yritin napata sellaisen kuvan, jossa näyttäisin iloiselta ja hyvinvoivalta. Se oli vaikeaa ja vaati useamman yrityksen – ja kuvan.

Vähitellen, kun ajatukseni alkoivat liittyä pelkästään ruokaan, treeniin ja väsymyksen vallanneessa elämässäni siihen, kuinka selviäisin seuraavaan päivään, aloin ymmärtää, ettei näin voinut enää jatkua. Olin ajanut itseni tilanteeseen, jossa tuijotin vuoroin vaakaa, vuoroin peiliin ja vuoroin kalenteriin. Kahdesksassa viikossa olin tiputtanut 8 kiloa painoa. Missä vielä oli rasvaa? Mistä piti vielä kiristyä? Montako kiloa? Montako päivää, viikkoa, kuukautta vielä kisoihin? Eikö aika voinut kulua nopeammin? Voisiko kesä olla jo ohi? En jaksanut enää. Toivoin ja odotin vain, että päivät, viikot ja kuukaudet kuluisivat alta pois ja etsin jopa Googlesta vastauksia ja vertaistukea hakusanoilla ”järkyttävä väsymys dieetillä”. Odotin sitä päivää, kun taas voisin nauttia normaalista elämästä ja treenamisesta ilman suorittamista. Kisaprojektini ei ollut enää menossa terveellä tavalla eteenpäin ja en todellakaan voinut enää hyvin.

Olen aina ollut luonteeltani suorittaja ja kun tavoite on kerran asetettu, on se myös saavutettava –vaikka se vaatisi mitä. Tietynlainen periksiantamattomuus ja määrätietoisuus elämässä on tiettyyn rajaan asti ihan tervettä, mutta kun se menee pakkomielteiseksi ja väkinäiseksi puurtamiseksi, ei ole odotettavissa muuta, kuin polulta syvälle metsään eksyminen. Näin minulle meinasi käydä, mutta onneksi tiukasti ohimolle kiristynyt fitnesspantani antoi vielä sen verran periksi, että korvieni välissä oli vielä tallella jotain muutakin kuin proteiinijauhoa. Uskalsin myöntää itselleni, että tilanteesani ainoa oikea ratkaisu oli keskeyttää kisadieetti. Silti minut valtasi pelko siitä, että mitähän muut nyt mahtavat ajatella minusta. Olinko epäonnistunut jonkun mielestä? Heikko? Kenties luovuttaja? Olisiko minun pitänyt vain kestää tuo kaikki, koska kyllähän monet muutkin siihen pystyvät?

Onneksi ymmärsin, että ei todellakaan ole edes kahdesti ajattelemisen arvoista mitä nuo muut mahtoivat ajatella, sillä minun elämänihän tämä on: minun valintani, minun virheeni ja ennenkaikkea minun päätökseni. Ja entä ne, joita ne eivät miellytä? Mitä väliä? Ne ihmiset, joilla on elämässäni merkitystä, tukivat minua ja päätöksiäni edelleen yhtä lailla, kuin kisaprojektiin ryhtyessänikin sekä sen aikana.

Kisadieetti on rankka kokemus niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisestikin. Sitä on vaikea, sanoisin että jopa mahdoton, ymmärtää itse kokematta. Sitä on myös vaikeaa pitää erossa kaikesta muusta elämästä, varsinkin, jos sitä tekee antamalla 110% itsestään. Silloin, halusipa sitä tai ei, se tulee vaikuttamaan tavalla tai toisella myös läheisiin ihmisiin. Omalla kohdallani tämä tarkoitti sitä, että kun minulla oli rankkaa: useimmiten myös muilla oli rankkaa. Oma perheeni ja läheiseni joutuivat ymmärtämään ja kuuntelemaan omasta mielestäni aivan liikaa ja enemmän, kuin heiltä voisin koskaan vaatia tai odottaa. Mutta he tekivät sen. Ja he kaikki tekivät sen pyyteettömästi, saamatta siitä mitään itselleen. Se, jos jokin, vakuutti minut siitä, mihin ihmissuhteisiin haluan itsekin elämässäni panostaa ja ketkä ovat niitä, joilla oikeasti on elämässäni merkitystä.

Halusin kirjoittaa tämän tekstin, koska halusin jakaa oman kokemukseni lajista kiinnostuneille. Uskon, että joku voi saada dieettihommat toimimaan jotenkin fiksusti ja terveyttä tukevasti, jopa edistävästi, mutta valitettavasti minulla se ei mennyt niin. Toivon ja kannustan jokaista lajin pariin hakeutuvaa miettimään tarkkaan ja kauaskantoisemmin omaa elämäänsä: arvojaan, tavoitteitaan ja toiveitaan sekä syitä, miksi johonkin hommaan ryhtyy. Jos ne eivät ole itselle oikeasti merkityksellisiä, niin tavoite ei varmasti ole sen arvoinen, eikä silloin sen saavuttaminenkaan tule olemaan mielekästä. Mitä iloa on bikinikropasta, jos ainut mitä itselleen siitä saa, on se, että muut ihailevat ja kadehtivat sitä? Se on nimittäin vain jäävuoren huippu: pinnan alla on monia satoja tunteja kovaa treeniä, satoja kilometrejä aamulenkkejä, satoja ja taas satoja litroja maitorahkaa ja muita paljon pienempiä päivittäisiä valintoja.

Enkä nyt yritä sanoa, etteikö minusta ollut mahtavaa ja hienoa, kun missä ikinä olinkin tai minne meninkin, ihmiset kehuivat kiristyvää ja tiukkaa kuntoani ihaillen. Mutta vaikka se kuinka kivaa olikin, eivät nuo kommentit tehneet minua onnelliseksi. Hetkellisesti ehkä, mutta kuka voi elää sellaisessa ulkonäkökeskeisessä kuplassa, jossa onnellisuus perustuu siihen, miltä näytät ja millaisia kehuja saat muilta ulkonäöstäsi? Lähinnä omalla kohdallani se ajoi minua vain kohti ongelmia. Tiesin, että näyttääkseni mahdollisimman rasvattomalta, timmiltä ja lihaksikkaalta yhtäaikaa, oli minun tehtävä koko ajan töitä sen eteen: aikataulutettava elämää - ensisijalla treenit ja ruokailut. ”Mihin aikaan tänään on noustava tekemään aamulenkki? Entä treeni? Ruokailut? Kolmen tunnin välein, mutta miten saan tänään töissä sovitettua tauot, jotta fitness-elämäni ei mene aivan sekaisin? Entä iskeekö tänäänkin kamala väsymys vähäisen energiansaannin ja verensokerin laskun johdosta?”

Kuulostaako tämä nyt sitten normaalilta tai järkevältä? Kuuluuko kilpaurheilun olla tällaista? Tätäkö haluan elämältäni? Onko tavoitteeni kisalavoista tosiaan tämän kaiken arvoinen? Päätös kisadieetin lopettamisesta ei todellakaan ollut helppo tai tapahtunut kuin sormia napsauttaen, mutta koska sain noihin kysymyksiin aika yksimielisen vastauksen, olen varma, että tein oikean päätöksen. Kesä ei siis mennyt niin kuin olin sen suunnitellut menevän, mutta rehellisesti sanoen en voisi olla tyytyväisempi siihen, miten se lopulta meni. Tarkoituksenani oli olla Bikini Fitness kisoihin valmistavalla dieetillä toukokuun alusta syyskuun kisoihin, mutta dieetti päättyikin ennen aikojaan heinäkuun alussa. Kaikesta huolimatta en kadu yhtäkään asiaa, enkä tekisi mitään toisin.

Olen varma, että vaikka en koskaan selviytynytkään kisalavoille enkä vienyt dieettiä väkisin loppuun saakka, niin tuo kokemus antoi minulle enemmän, kuin otti. Nyt voin rehellisesti myöntää itselleni ja muille, että elän tällä hetkellä todellakin sitä elämää, josta joskus osasin vain haaveilla. Otti vain hieman aikaa, että tajusin, etten tarvitse sitä varten ”Fitness” –statusta ja etuliitettä nimessäni tai kuvia itsestäni bikineissä kisalavalla. Tiedän myös nyt, että vaikka kehittyäkseen on osattava poistua omalta mukavuusalueeltaan, niin kynttilää polttaa silloin molemmista päistä, jos sieltä joutuu pysyttelemään pois kaiken aikaa. Elämän ei tarvitse olla yhtä kärsimystä. Ei edes, vaikka kuinka valmistuisi joihinkin kisoihin. Näiden lisäksi minä tiedän, että sporttiselta ja terveeltä voi näyttää ilman, että on tavoitteena jotkin kisat. Ja ennen kaikkea olonsa voi tuntea hyväksi ja terveeksi ilman, että tarvitsee vertailla itseään muihin. Aina löytyy joku, jolla on tiukempi sixpäkki, kapeampi vyötärö, timmimpi peppu tai ohuemmat reidet kuin itsellä. Ne eivät kuitenkaan ole niitä asioita, jotka saavutettuaan saavutetaan samalla myös onnellisuus ja kokonaisvaltainen hyvinvointi. Ne saavutetaan jostain ihan muualta. Ainakin omalla kohdallani.

- Milla Mikkanen