Vahvempi kuin koskaan

Seison peilin edessä näen peilissä lihaksikkaan vartalon, peitän käsillä keskivartaloani, laihistan. Jos saisin vyötärön, olisin kauniimpi. Kun reiteni olisivat pienemmät, olisin naisellisempi. Ohuemmat kädet olisivat sirommat. Ulommat vinot vatsat piirtyvät miehekkäästi esiin kyljistäni, vihaan niitä. Vihaan myös takareisiäni, pieniä rintojani, muodottomia kasvojani. Miksi vihaan niin kovasti vartaloani? Vaihtaisinko urheilun, suorituskyvyn, voimani ulkokuoren vuoksi. Kyllä, jossain vaiheessa toden totta vähensin treenaamista, jotta saisin pienemmät reidet. Silloin, koin miellyttäväni sekä omaa, että kumppanini silmää. Siitä on kaksi vuotta. Kaikki nuo ajatukset pyörivät yhä välillä päässäni, mutta kahden vuoden aikana olen oppinut arvostamaan itseäni juuri tällaisena.

Miksi me vihataan itseämme? Miksi meidän pitää muokata ulkokuortamme? Miksi tavoittelemme jonkun fitness-tähden tai missin vartaloa? Miksemme tavoittele omaa vartaloamme? Haluaisin olla läsnä omassa kropassa ja tuntea itseni hyvinvoivaksi. Jo pikkutyttönä koin olevani miehekkäämpi kuin muut ikäiseni. Lentopalloturnauksessa tytöt supittelivat: "kun tolla on niin isot reidet". Sanompahan vaan että, vaikka sillon nuo kommentit sattuivat, niillä reisillä ponnisti 65 cm ylöspäin ja se on aika huikea lukema alle 15-vuotiaalle. Tulin lukioon, aloitin voimaharjoittelun ja kroppa jatkoi muuttumistaan, lihas tarttui todella helposti ja sen myötä epävarmuus kasvoi. Samoin liisäntyi supittelu. Olin liian miehekäs, liian vahva, myös kumppanini mielestä. Olisin parempi hoikempana, naisellisempana ja näin myös vähemmän omana itsenäni. Miksi haluamme muuttaa toista ihmistä?

Koko elämä pyöri ulkonäön ympärillä. Mietin, mitä ihmiset ajattevat ulkonäöstäni, en suotta ajatellut lainkaan, mitä ne ajattelevat sisimmästäni ja kohtelinkin läheisiä ympärilläni kohtuuttomasti. Näin vain itseni, ulkokuoreni, en muita. Kaksi vuotta sitten tapahtui jotain, mikä sai muuttamaan ajatuksiani ja siitä lähtien suunta on ollut oikea. Myönsin itselleni sairastavani ortoreksiaa. Sairaalloisesta terveyden tavoittelusta siirryin tekemään hyvinvointiin tähtääviä valintoja. Nautin hetkistä, herkuttelin välillä, en treenannut polttaakseni kaloreita. Tavoitteena oli nautinto hyvinvoinnista ja liikunnasta, ei vatsapalikat. Pian huomasin, miten terveellinen ruokavalio vaikuttaa positiivisesti elimistööni ja ymmärsin miten hyvä olo siitä tulee. Aikaisemmin terveellisen syömisen motiivina oli rasvaton vartalo. 

Aloitin CrossFitin ja menetin sydämeni lajille. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin ympäristössä, missä voiman tarttumisesta oli minulle hyötyä. Ymmärsin, ettei lihakset ja voimakkuus ole heikkouteni. CrossFitin myötä heikkoukseni kääntyivät vahvuuksikseni ja aloin nauttimaan urheilusta aivan uudella tavalla. Opin myös arvostamaan omaa kehoani uudella tavalla. Yhtäkkiä tärkeintä ei ollut se, miltä näyttää, vaan se miten suoriudun erilaisista harjoituksista. Fiilis kovan ja onnistuneen treenin jälkeen on mahtava. Teen töitä kovasti, nautin jokaisesta treenistä. Nautin siitä, että saan kehittää suorituskykyäni, siitä että saan urheilla ja aion tähdätä huipulle.

Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, katson peiliin. Ortoreksia nostaa yhä päätään, tunnen vihan tunteita. En yhäkään rakasta täysin vartaloani. Peilistä minua katsoo kuitenkin vahva nainen. Nainen, joka pystyy kyykkäämään 130 kiloa. Nainen, joka tulee saavuttamaan urheilussa vielä paljon. Nainen, jota ei määrittele peilikuva ja ulkomuoto. Nainen, joka kunnioittaa ihmisiä ympärillään, eikä tuijota vaan peilikuvaansa. Se on nainen, joka voi hyvin ja josta tuntuu elinvoimaiselta. Eteenkin, se on nainen, joka on onnellinen. Toivoisin, että jokainen teistä kääntäisi välillä katseen peilistä pois ja miettisi miltä susta tuntuu. Onko sun hyvä olla?