You can't judge my choices, without knowing my reasons

Haluisin puhua yhdestä todella tärkeästä asiasta. Toisten ihmisten tuomitsemisesta. Ajatukset heräsi eilen kauppareissulla. Mun kunto on ollut hyvin vaihteleva, enkä oo vielä pitkiä matkoja pystynyt olemaan pystyssä, saatika kävelemään. Oon koittanut viimepäivinä kuitenkin liikkua enemmän ja eilen lähdin äitin mukaan kauppareissulle city markettiin. Aika paljon oli ostettavaa ja aikaa vierähti ja kivut lonkissa ja selässä alkoivat olla aika kovat. Kun tultiin kassan lähelle, huomasin penkin ja linkutinkin samantien ja lösähdin penkille huokaisten. Vanha nainen silmäili minua halveksivan näköisenä. Katsoin häntä takaisin ja hymyilin. Nainen ei vastannut hymyyn vaan tokaisi: "kyllähän nyt nuoren naisen pitäisi jaksaa kauppareissun ajan olla seisaallaan". Järkytyin ja menin sanattomaksi. Todellakin toivoisin, että pystyisin seisomaan pitempään, kävelemään ja ehkä jopa urheilemaan. Mutta ei, minulla on sairaus ja se tulee vaivaamaan minua luultavasti vielä pitkään ja tällä hetkellä varsinkin kivut hallitsevat paljon elämääni.

Oisin todella toivonut, että oisin saanut kerrottua tuolle naiselle tilanteeni, mutta en saanut sanaa suustani. Oisin halunnut kertoa hänelle, että ei en nauti näistä kivuista ja ei en halua olla sairas, vihaan tätä. Itse katson maailmaa tällä hetkellä eri näkökulmasta kuin aikasemmin ja olen ymmärtänyt paljon asioita. Jokainen meistä varmasti joskus syyllistyy toisen ihmisen arvosteluun ja tuomitsemisee tietämättään kyseisen henkilön taustaa. Tuomitsemme usein tuntamattomia ja tällä loukkaamme muita. Miksi vedämme johtopäätöksiä toisista ihmisistä ja tuomitsemme tuntemattomia? Olemmeko muka muita parempia? Emme. Kukaan ei ole toisen yläpuolella, ihmisillä ei ole ihmisinä hierarkiaa. Jokainen on omanlainen ja kokenut elämässään asioita, jotka ovat tehneet jokaisesta meistä juuri tällaisen kun olemme. Tämäkin sairaus tulee olemaan osa minua ja se on vaan hyväksyttävä. Minun itseni ja myös kaikkien ulkopuolisten. 

Vain sanat eivät satuta. Monet katsovat minua pahasti kun en pysty kävelemään normaalisti. Toiset auttavat, toiset tuomitsevat. Toiset avaavat minulle oven, kun voimani eivät riitä. Toiset paiskaavat oven kiinni edestäni. Meitä on monenlaisia, mutta jokainen voi miettiä asioita. Ymmärrän, että pieni lapsi ihmettelee "Miksi tuo tyttö ei kävele normaalisti?", mutta en ymmärrä sitä, että aikuiset ihmiset käyttäytyvät tuolla tavalla. En vain yksinkertaisesti voi ymmärtää sitä. Siispä kysyn, MIKSI juuri sinä ja miksi juuri minä, tuomitset/tuomitsen muita? Jokainen voi vastata tähän kysymykseen itse. Toivon, että mietimme kaikki jatkossa, että olemmeko oikeasti kävelleet ton ihmisen saappaissa, ennen kuin sanomme yhtään pahaa. 

Joten ensikerran, kun mietit "ompa tuo jotain" ota askel toiseen suuntaan ja vaikkapa hymyile tai auta häntä ja koita ymmärtää, ettet tiedä hänen tarinaa. Itse penkillä istuessani olisin toivonut ihan vaikkapa pientä hymyä naiselta, se olisi tehnyt minut iloiseksi. Kun bussissa tuntematon istuu viereesi, uskalla vaikkapa katsoa häntä silmiin ja hymyillä, ehkä vaihtaa pari sanaa? Kuka siitä kärsii? Eikö olisi ihan mukavaa, tulla ulos siitä suomalaisuuden kuoresta ja lakata toisten ihmisten vihaaminen ja olla kiinnostunut sosiaalisesta ympäristöstä. Oikeesti edes pieni hymy se voi tehdä ihmeitä. Se voi pelastaa jonkun päivän, se voi jopa pelastaa jonkun elämän. Ja eikö sinullekin tule hyvä mieli, kun huomaat saaneesi hymyn jonkun toisen kasvoille. Eikö se ole ihanaa.

Aamen. Ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua kaikille!
kuvat: we♥it