Kun on pakko pysähtyä

Tiedättekö miltä tuntuu, kun haluaisit tehdä kaikkea, hymyillä, viettää aikaa ystävien kanssa, treenata, mutta liian suuri osa sun kropasta huutaa, että sun on pakko pysähtyä. Tää syksy on ollut taas kerran yhtä vuoristorataa. Sairastan nyt toista viikkoa syksyn viidettä flunssaa, oon loukkaantunut kahdesti syksyn aikana. Oon valvonut illalla ja miettinyt mikä mua vaivaa. Pyörinyt sängyssä koko yön ja lähtenyt aamulla kouluun nukkumatta silmäystäkään. Oon herännyt yöllä selkäkipuun ja ryöminyt keittiöön hakemaan särkylääkettä. Oon painanut hulluna kouluhommia, mutta tuntuu ettei mikään oo tarttunut päähän. En enää muista asioita, en saa mitään aikaan. Mun oli pakko pysähtyä.

Oon todella pahoillani, että oon paennut tätä tilannetta. Että en oo puhunut täällä asioista. Oon pahoillani, että vaan yhtäkkiä katosin sanomatta mitään. Mun oli vaan pakko ajatella nyt itseäni. Mä en oo pitänyt kunnon breikkiä ja lomaa tosi pitkään aikaan. Painoin vuoden alun ihan älyttömiä määriä töitä, treenasin kovasti, opiskelin pääsykokeisiin, treenasin pääsykoelajeja. Nautin kyllä elämästä, mutta unohdin sen tärkeän: levon. Elokuussa lähdin lomalle, mutta kaupunkiloma New Yorkissa ei ehkä ole paras tapa rentoutua täysin. Reissun jälkeen tuli muutto, uudet kuviot Jyväskylässä, uusi koulu. Vaikka syksy on juurikin noiden äsken mainitsemieni asioiden ansiosta ollut elämäni paras, uusi ympäristö on myös ollut yksi stressaava tekijä.

Siks otin tauon. Hakeuduin lääkäriin, multa otettiin labrat ja huomattiin, että kortisoli (stressihormoni) arvot on taivaissa. Pysähdyin. Jätin pois kaiken ylimääräisen ja keskityin vaan kouluun ja siihen ettei sen ulkopuolella mulla ois mitään pakottavaa tai stressaavaa. Torstaina pääsin lomalle ja mulla on jo nyt paljon parempi fiilis. Nyt saan sen loman, mikä mun ois pitänyt pitää jo aikoja sitten. Nyt lepään, oon tekemättä mitään. Teen asioita, joista mulle tulee hyvä mieli. Siks en halunnut palata tännekään puolelle, ennen kun tulee sellanen olo et kaipaan tätä. Ja nyt on semmonen fiilis.

Kuvat: Marianne Saarinen

Tää syksy on tosiaan kaikesta tästä huolimatta ollut varmaan mun elämäni paras. Uus koulu ja kaverit on tuonut mun elämään enemmän kun ikinä osasin odottaa. Meillä on ihan älyttömän huikee jengi kasassa ja en ois voinu toivoa mitään parempaa. Opinnoista oon tykännyt tosi paljon, vaikka marraskuu olikin koulun osalta tosi rankka. Aikalailla nelosen keskiarvolla on paukuteltu syksy läpi. Musta on ihan älytöntä, miten luet jotain tenttikirjaa englanniksi ja tajuat uppoutunees kirjaan niin, että pari tuntia on hurahtanut vahingossa. Tää on tosiaan vaan niin mun ala. 

Nyt päätin lopettaa pakenemisen ja palata myös tänne blogin puolelle. En aio lopettaa tätä. Tykkään tästä ihan älyttömän paljon ja toivon, ettette oo kadonnut sieltä ruudun toiselta puolen ihan kokonaan. Kiitos ymmärryksestä ja ihanaa joulun aikaa kaikille.