Älä luovuta. Ikinä.

10/12/2016

Tää on tarina sitkeydestä, periksiantamattomuudesta ja uskosta johonkin asiaan, mitä rakastaa. Oon miettinyt paljon viime aikoina itteäni urheilijana. Oon miettinyt sitä kivistä polkua, mikä on tuonut mut tähän pisteeseen. Tää tie ei oo tosiaan kokonaisuudessaan ollut mulle helppo. 2013 syksyllä tapahtui jotain, mikä muutti aika paljon mun elämästä. Kaikki alkoi pienestä kivusta vatsassa. Kivusta, jota lääkärit eivät uskoneet, sillä tulehdusarvot eivät ole koholla. Kipu yltyi ja vatsa turposi. Kolmesti mut passitettiin pois päivystyksestä, sillä mun vatsaan ei kuulemma oikeasti koske. Muistan kun heräsin yöllä kipuun, en pystynyt liikkumaan, en pystynyt huutamaan, en puhumaan. Kyyneleet valuivat poskilleni. Olin yksin siinä sängyssä, pimeässä huoneessa. Silloin luulin, et kipuun voisi kuolla. 

Monta yötä sairaalassa, monia verikokeita, tuskaisia öitä, päiviä. Vähän nukuttuja tunteja, ihan liikaa lääkkeitä. Lopulta tulehdus oli levinnyt koko vatsaan, en pystynyt hengittämään. Aiheuttaja löydettiin sain antibiootit, kipulääkkeitä, monta purkkia. Vatsa alkoi paranemaan, pikkuhiljaa pystyin kävelemään hitaasti ja liikkumaan hieman. Päivät tuntui raskailta, pitkiltä ja odotin vain sitä päivää, että saisin laittaa lentopallotossut taas jalkaan ja nähdä ihanan joukkueeni. No sitä päivää ei tullut. tulehdus eteni niveliin, jokainen ruumiin osa oli tulessa. Sormet, nilkat, polvet, lonkat. En pystynyt liikkumaan, en pystynyt istumaan, syömään, peseytymään. En pystynyt tekemään mitään. Makasin vaan paikoillaan. En pystynyt edes itkemään. Luovutinko? En.

voittaja

3kk jälkeen kävin ensimmäisellä kävelyllä. Kävelin kilometrin, se oli ihanaa. Itkin onnesta ja hymyilin seuraavat kolme viikkoa putkeen ilosta. Miten ihana oli pystyä kävelemään?! Pikkuhiljaa toivuin reaktiivisesta artriitista ja valoa alkoi näkymään elämässä. Lentopallo oli kuitenkin liikaa nivelille ja jouduin luopumaan lajista. 10 vuoden taival lentopalloilijana tuli päätökseen. Musta tuntui ihan kamalalta. Olin lihonut 10kg, luopunut mulle niin rakkaasta asiasta. Olin täysin hukassa itseni kanssa. Aloitin laihduttamisen ja samalla vatsaongelmat jatkuivat. Pudotin muutamassa kuukaudessa 10 kiloa ja rasvaprosenttini lähemmäs 15.. En tykännyt kropastani. Treenasin 10 kertaa viikossa, söin 1500 kaloria päivässä. Olin onneton. Luovutinko? En.

Kesällä jatkoin beach volleyn pelaamista ja huomasin onnekseni, ettei se aiheuttanut nivelkipuja. Rupesin elämään taas niinkuin urheilija. Söin vähän enemmän, mutta silti aivan liian vähän. Mun aineenvaihdunta oli täysin olematon ja paino jojotteli todella helposti. Kesä oli yks parhaimmista, tunsin olevani taas elossa, kun sain upottaa paljaat varpaat hiekkaan. Urheilu, se on se mun juttu. Vatsa oireili tasaista vauhtia ja vaikeutti elämää. Syksyllä alkoi kuitenkin vaikeudet lisääntymään. Korvatulehduksia, nielutulehdus, uusi korvatulehdus.  Sitten erään treenin jälkeen lyyhistyin keittiöön kovan vatsakivun takia. En päässyt ylös itse, soitin kaverin hakemaan ja lähdettiin sairaalaan. Muutama yö sairaalassa, aiheuttaja löytyi ja antibiootteja naamaan. Vuoden sisään olin syönyt 11 antibioottikuuria, mikä oli totaalisesti tuhonnut koko oman bakteerikannan. Ja kaikki tämä alkoi siitä, ettei mua uskottu sairaalassa. 

voittaja2

Luulin taas selviäväni, mutta tilanne meni pahemmaksi. Muistan, kun kirjoitin tätä postausta, enkä oikeasti tiennyt mitä tuntea. Nivelkivut oli palannu ja pahempana kun koskaan, mua koski selkään, lonkkiin, polviin ja jokaikiseen muuhun niveleen. En pystynyt liikkumaan ollenkaan. Lääkärit eivät ottaneet tosissaan. Toinen reaktiivinen artriitti, 2kk sen kanssa taistelua. Sitten tuli se puhelu lääkäriltä, mikä pysäytti. Mulla on selkärankareuma. Nuo sanat kuulen vieläkin korvissa kirvelevänä kirosanana. Ei mulla voi olla reumaa. EI mulla saa olla reumaa. Ensimmäisenä ajatuksena kuitenkin oli mielessä: "Pystynkö enään koskaan urheilemaan?". Siitä palautuminen vei monta kuukautta. Muistan miten onnellinen olin, kun jaksoin kävellä keppien kanssa ensimmäistä kertaa sohvalta sängylle parikymmentä metriä. Tuo matka muuttui pikkuhiljaa sadaksi metriksi ja siitä eteenpäin kuukausien aikana kilometriksi. Olin päättänyt, että urheilen, en aikonut luovuttaa. 

Tuonkin jälkeen on tapahtunut hurjan paljon. Kokeilin juoksuharrastusta, selkä ei kestänyt. Sain hamstring-syndrooman. Takareisi oireili aina juostessa ja treenaaminen piti lopettaa. Kävin Crossfitin peruskurssin ja rakastuin. Rakastuin siihen, että pystyin treenaamaan ilman kipuja. Siihen, miten monipuolinen laji oli ja miten pystyn jokaisessa reenissä antamaan itsestäni 100% ja vähän enemmän. Siihen miten huikea yhteisö lajin ympärille kasvoi. Miten jokainen kannusti toista ja miten jokainen antoi kaikkensa. Kesällä 2016 tuntui, et oon paremmassa kunnossa kun koskaan. Olin onnellinen, sujut vartaloni kanssa ja näin itseni taas urheilijana. Intohimo lajia kohtaan kasvoi kokoajan ja halusin päästä kisaamaan. Olin ennen kaikkea vahva urheilijana ja treenasin kovempaa kun koskaan. Syksy toi sitten taas pettymyksiä mukanaan, takareisi repesi juuri kun piti suorittaa karsinta Unbroken-kisoihin. Tuo oli ihan älyttömän iso takapakki ja isku vasten kasvoja. Mut ei, vieläkään en luovuttanut.
voittaja3
Tänään pääsin taas reenaamaan vähän paremmin takareiden oireilun, ja useamman viikon flunssailun jälkeen. JA piru vie se tuntu hyvältä. Oli niin ihana pistää reenitossut jalkaan ja päästä tuntemaan, miten hikikarpalot valuu otsalta. Syksyn vastoinkäymisten jälkeen sain etsiä motivaatiota tovin. Oikeastaan musta tuntuu, et treenaamasta poissaoleminen kasvatti motivaatiota, tahtoa ja intoa. Se sai ajattelemaan asioita ja miettimään mitä oikeasti haluan. Loukkaantuminen herätti katsomaan peiliin kehonhuollon suhteen. Nyt tavoitteena on entistä parempi, liikkuvampi, vahvempi ja monipuolisempi suorituskyky. Oon taas kaatunut kerran ja noussut ylös ja henkisesti vahvempana, kuin aikaisemmin. 

Mitä tällä haluan sanoa? 

ÄLÄ luovuta. Jos rakastat jotain asiaa yli kaiken, älä päästä siitä irti. Jatka unelmoimista, tee töitä hulluna. Rakasta kehoasi, kuuntele kehoasi ja ennen kaikkea nauti siitä matkasta. Joskus se vie päivän, joskus viikon, joskus kuukausia, mutta lupaan sulle, että se työ on sen arvosta. Jokainen unelma on tavoitettavissa. Ensimmäinen virhe on lakata uskomasta. Jokainen meistä tulee kaatumaan maahan ja monesti. Ne pienet säröt elämässä on kuitenkin aina niitä mitkä tekee meistä paljon vahvempia. Ne muistuttaa meitä siitä, miten tärkeää on nauttia siitä hetkestä, kun voi tehdä asioita joita rakastaa. Mun selkä tulee aina olemaan pikkusen kiero, jäykkä ja vaikea. Joku aamu herään, enkä pystykään liikkumaan. Sitä kestää päivä, kaksi, viikko tai kuukausi. En tiedä koskaan, mutta sillä välin, teen just sitä mitä rakastan.

14 kommenttia

  1. Anonyymi10/12/2016

    Tää oli koskettava teksti... oot hurjan vahva <3

    VastaaPoista
  2. Wau! Sulla on kyllä periksantamaton luonne!! Pisti ajattelemaan ja sai tunteet pintaan, mut että et ole luovuttanut vaan oot pyrkiny löytämään ratkaisun asioihin vaikka lääkärit ei aluksi sua uskoneet niin siitä nostan hattua! Itsekin joutunut kokemaan lääkärien välinpitämättömyyttä ja onneksi myös uskalsin(tai perheeni uskalsi) kyseenalaistaa ja etsiä sitä oikeaa lääkäriä joka välittää ja haluaa auttaa!
    Muutenkin tykkään sun blogista ihan hirmusesti kuvien ja sisällön takia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten ihana kommentti, kiitos <3 Se on tosi harmi, ettei lääkärit aina ota tosissaan ja tuijottavat vaan jotain veriarvoja.. Onneksi siellä joukossa on niitä hyviäkin!

      Poista
  3. Kiitos sun tekstistä! Sun tarinasi kosketti mua henkilökohtaisesti tosi paljon, itsekin olen taistellut sairastumiskierteen ja pahojen nivel- ja vatsaoireiden kanssa jo vuosia. Tänä keväänä olin jo täysin liikuntakyvytön, mutta kesällä löydettiin vihdoin syy oireiden taustalla. Reumahan sieltä löytyi, ja kuukausi sitten pamautettiin vasten kasvoja vielä positiivinen löydös selkärankareumasta. Diagnoosit olivat kuin iskuja palleaan. Ilma loppui.
    On upeeta ja inspiroivaa nähdä, miten sä oot jaksanut taistella oman hyvinvointisi puolesta.
    Pääsin itse tänään sairaalahoidosta(vaihteeksi) kotiin, ja olin jo vaipumassa epätoivoon, ettenkö ikinä saa tätä sairautta kuriin. Sun tekstisi muistutti mua, miksi en saa luovuttaa.
    Joten kiitos, oikeasti!:)
    -Siru

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista:) Säkin oot taistelija. Tsemppiä jatkoon<3 Ei luovuteeta ikinä!

      Poista
  4. Upeeta. Kaikkien pitäis ottaa susta mallia <3

    VastaaPoista
  5. Anonyymi10/22/2016

    Moikka! Samastun sun tekstiisi niin monessa kohdassa... kärsin aikoinani todella pahoista vatsavaivoista, mikä ajoi mut kokeilemaan kaiken maailman erilaisia ruokavalioita, mutta koska mikään ei tuntunu poistavan ongelmia täysin, diagnoosiksi tuli vaan IBS. Lisäksi laihdutin hurjasti vuoden aikana, miltein 20 kg, ja kuvioihin tuli syömishäiriötä, mutta paino on ollut nyt noususuunnassa noin puolen vuoden verran. Syön kuitenkin reippaasti alle 2000 kcal ja liikun ryhmäliikuntatunnein ja koiran kanssa lenkkeillen päivittäin, mikä kertoo siitä, että aineenvaihduntani on aivan jumissa. Pelkään, ettei painon nousu ikinä pysähdy, ja joudun elämään tällaisella kalorimäärällä lopun ikäni. Olisiko vinkkejä, miten buustasit aineenvaihduntasi taas kuntoon...? :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin tehdä näistä jutuista ihan erillisen postauksen! Kannattaa kuitenkin testata vatsahappo taso ja kokeilla ruoansulatusentsyymejä. Laita blogin hakukenttään sivupalkissa esimerkiksi "vatsa" niin löydät tekstit, jotka käsittelee massun toimintaa. Se on pitkä prosessi ja itsellä ainakaan ei homma toimi vieläkään niinkuin pitäisi. Tsemppiä paljon massun kanssa! <3

      Poista
  6. Anonyymi10/27/2016

    Tuli kyyneelii ihan silmiin kun tuota luki! Kosketti kyllä nii paljo! Monelle (ei kaikille) kauneus tarkottaa sitä ulkosta kuorta ja toisille taas sitä sisäistä, mut mun on pakko sanoo et sun kauneus loistaa ton tekstin kautta. Se kuinka vahva, määrätietonen ja kuinka sä et anna minkään tulla matkas tielle esteeks, niin se on kaunista. Sulla on reuma, mut sä et oo reuma. Muista se <3
    Siunausta sun elämään. Kiitos kun jaoit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, kiitos ihanasta kommentista<3 Kauneus tosiaan tulee sisältä, vaikka se monesti unohtuukin. Muistan. Ihanaa syksyä sulle!

      Poista
  7. Anonyymi10/29/2016

    Moi, oot superinspiroiva. Itekin oon kamppaillu terveyden kanssa, lähinnä siksi kun stressi heikentää vastustuskykyä ja välillä tuntuu että mennään vaan vaivasta toiseen. On ollut pakko opetella levon merkitys, kropan kuunteleminen on vaan nii vaikeaa kun on suorittaja ihminen. Kiitos ihanasta blogista Emilia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Íhana kuulla, et tekstit inspiroi. Oman kehon kuuntelu on älyttömän tärkeää ja myös haastavaa. Kiitokset teille ihanille lukijoille.<3

      Poista

Jos haluat ottaa minuun yhteyttä henkilökohtaisesti, laitathan rohkeasti viestiä sähköpostiini »
emiliajoensalo@gmail.com

Kiitos kommentistasi! ♥