Älä luovuta. Ikinä.

Tää on tarina sitkeydestä, periksiantamattomuudesta ja uskosta johonkin asiaan, mitä rakastaa. Oon miettinyt paljon viime aikoina itteäni urheilijana. Oon miettinyt sitä kivistä polkua, mikä on tuonut mut tähän pisteeseen. Tää tie ei oo tosiaan kokonaisuudessaan ollut mulle helppo. 2013 syksyllä tapahtui jotain, mikä muutti aika paljon mun elämästä. Kaikki alkoi pienestä kivusta vatsassa. Kivusta, jota lääkärit eivät uskoneet, sillä tulehdusarvot eivät ole koholla. Kipu yltyi ja vatsa turposi. Kolmesti mut passitettiin pois päivystyksestä, sillä mun vatsaan ei kuulemma oikeasti koske. Muistan kun heräsin yöllä kipuun, en pystynyt liikkumaan, en pystynyt huutamaan, en puhumaan. Kyyneleet valuivat poskilleni. Olin yksin siinä sängyssä, pimeässä huoneessa. Silloin luulin, et kipuun voisi kuolla. 

Monta yötä sairaalassa, monia verikokeita, tuskaisia öitä, päiviä. Vähän nukuttuja tunteja, ihan liikaa lääkkeitä. Lopulta tulehdus oli levinnyt koko vatsaan, en pystynyt hengittämään. Aiheuttaja löydettiin sain antibiootit, kipulääkkeitä, monta purkkia. Vatsa alkoi paranemaan, pikkuhiljaa pystyin kävelemään hitaasti ja liikkumaan hieman. Päivät tuntui raskailta, pitkiltä ja odotin vain sitä päivää, että saisin laittaa lentopallotossut taas jalkaan ja nähdä ihanan joukkueeni. No sitä päivää ei tullut. tulehdus eteni niveliin, jokainen ruumiin osa oli tulessa. Sormet, nilkat, polvet, lonkat. En pystynyt liikkumaan, en pystynyt istumaan, syömään, peseytymään. En pystynyt tekemään mitään. Makasin vaan paikoillaan. En pystynyt edes itkemään. Luovutinko? En.

3kk jälkeen kävin ensimmäisellä kävelyllä. Kävelin kilometrin, se oli ihanaa. Itkin onnesta ja hymyilin seuraavat kolme viikkoa putkeen ilosta. Miten ihana oli pystyä kävelemään?! Pikkuhiljaa toivuin reaktiivisesta artriitista ja valoa alkoi näkymään elämässä. Lentopallo oli kuitenkin liikaa nivelille ja jouduin luopumaan lajista. 10 vuoden taival lentopalloilijana tuli päätökseen. Musta tuntui ihan kamalalta. Olin lihonut 10kg, luopunut mulle niin rakkaasta asiasta. Olin täysin hukassa itseni kanssa. Aloitin laihduttamisen ja samalla vatsaongelmat jatkuivat. Pudotin muutamassa kuukaudessa 10 kiloa ja rasvaprosenttini lähemmäs 15.. En tykännyt kropastani. Treenasin 10 kertaa viikossa, söin 1500 kaloria päivässä. Olin onneton. Luovutinko? En.

Kesällä jatkoin beach volleyn pelaamista ja huomasin onnekseni, ettei se aiheuttanut nivelkipuja. Rupesin elämään taas niinkuin urheilija. Söin vähän enemmän, mutta silti aivan liian vähän. Mun aineenvaihdunta oli täysin olematon ja paino jojotteli todella helposti. Kesä oli yks parhaimmista, tunsin olevani taas elossa, kun sain upottaa paljaat varpaat hiekkaan. Urheilu, se on se mun juttu. Vatsa oireili tasaista vauhtia ja vaikeutti elämää. Syksyllä alkoi kuitenkin vaikeudet lisääntymään. Korvatulehduksia, nielutulehdus, uusi korvatulehdus.  Sitten erään treenin jälkeen lyyhistyin keittiöön kovan vatsakivun takia. En päässyt ylös itse, soitin kaverin hakemaan ja lähdettiin sairaalaan. Muutama yö sairaalassa, aiheuttaja löytyi ja antibiootteja naamaan. Vuoden sisään olin syönyt 11 antibioottikuuria, mikä oli totaalisesti tuhonnut koko oman bakteerikannan. Ja kaikki tämä alkoi siitä, ettei mua uskottu sairaalassa. 

Luulin taas selviäväni, mutta tilanne meni pahemmaksi. Muistan, kun kirjoitin tätä postausta, enkä oikeasti tiennyt mitä tuntea. Nivelkivut oli palannu ja pahempana kun koskaan, mua koski selkään, lonkkiin, polviin ja jokaikiseen muuhun niveleen. En pystynyt liikkumaan ollenkaan. Lääkärit eivät ottaneet tosissaan. Toinen reaktiivinen artriitti, 2kk sen kanssa taistelua. Sitten tuli se puhelu lääkäriltä, mikä pysäytti. Mulla on selkärankareuma. Nuo sanat kuulen vieläkin korvissa kirvelevänä kirosanana. Ei mulla voi olla reumaa. EI mulla saa olla reumaa. Ensimmäisenä ajatuksena kuitenkin oli mielessä: "Pystynkö enään koskaan urheilemaan?". Siitä palautuminen vei monta kuukautta. Muistan miten onnellinen olin, kun jaksoin kävellä keppien kanssa ensimmäistä kertaa sohvalta sängylle parikymmentä metriä. Tuo matka muuttui pikkuhiljaa sadaksi metriksi ja siitä eteenpäin kuukausien aikana kilometriksi. Olin päättänyt, että urheilen, en aikonut luovuttaa. 

Tuonkin jälkeen on tapahtunut hurjan paljon. Kokeilin juoksuharrastusta, selkä ei kestänyt. Sain hamstring-syndrooman. Takareisi oireili aina juostessa ja treenaaminen piti lopettaa. Kävin Crossfitin peruskurssin ja rakastuin. Rakastuin siihen, että pystyin treenaamaan ilman kipuja. Siihen, miten monipuolinen laji oli ja miten pystyn jokaisessa reenissä antamaan itsestäni 100% ja vähän enemmän. Siihen miten huikea yhteisö lajin ympärille kasvoi. Miten jokainen kannusti toista ja miten jokainen antoi kaikkensa. Kesällä 2016 tuntui, et oon paremmassa kunnossa kun koskaan. Olin onnellinen, sujut vartaloni kanssa ja näin itseni taas urheilijana. Intohimo lajia kohtaan kasvoi kokoajan ja halusin päästä kisaamaan. Olin ennen kaikkea vahva urheilijana ja treenasin kovempaa kun koskaan. Syksy toi sitten taas pettymyksiä mukanaan, takareisi repesi juuri kun piti suorittaa karsinta Unbroken-kisoihin. Tuo oli ihan älyttömän iso takapakki ja isku vasten kasvoja. Mut ei, vieläkään en luovuttanut.

Tänään pääsin taas reenaamaan vähän paremmin takareiden oireilun, ja useamman viikon flunssailun jälkeen. JA piru vie se tuntu hyvältä. Oli niin ihana pistää reenitossut jalkaan ja päästä tuntemaan, miten hikikarpalot valuu otsalta. Syksyn vastoinkäymisten jälkeen sain etsiä motivaatiota tovin. Oikeastaan musta tuntuu, et treenaamasta poissaoleminen kasvatti motivaatiota, tahtoa ja intoa. Se sai ajattelemaan asioita ja miettimään mitä oikeasti haluan. Loukkaantuminen herätti katsomaan peiliin kehonhuollon suhteen. Nyt tavoitteena on entistä parempi, liikkuvampi, vahvempi ja monipuolisempi suorituskyky. Oon taas kaatunut kerran ja noussut ylös ja henkisesti vahvempana, kuin aikaisemmin. 

Mitä tällä haluan sanoa? 

ÄLÄ luovuta. Jos rakastat jotain asiaa yli kaiken, älä päästä siitä irti. Jatka unelmoimista, tee töitä hulluna. Rakasta kehoasi, kuuntele kehoasi ja ennen kaikkea nauti siitä matkasta. Joskus se vie päivän, joskus viikon, joskus kuukausia, mutta lupaan sulle, että se työ on sen arvosta. Jokainen unelma on tavoitettavissa. Ensimmäinen virhe on lakata uskomasta. Jokainen meistä tulee kaatumaan maahan ja monesti. Ne pienet säröt elämässä on kuitenkin aina niitä mitkä tekee meistä paljon vahvempia. Ne muistuttaa meitä siitä, miten tärkeää on nauttia siitä hetkestä, kun voi tehdä asioita joita rakastaa. Mun selkä tulee aina olemaan pikkusen kiero, jäykkä ja vaikea. Joku aamu herään, enkä pystykään liikkumaan. Sitä kestää päivä, kaksi, viikko tai kuukausi. En tiedä koskaan, mutta sillä välin, teen just sitä mitä rakastan.