I'M NOT THAT STRONG ANYMORE

En oo viimeaikoina puhunut paljoakaan mun terveydellisesti tilanteesta. Muutama uusikin lukija on tän syksyn aikana tänne blogiin tullut, joten aikaisempia postauksia tilanteestani pääsee lukemaan tästä & tästä & tästä. Syy mun vaitonaisuuteen on ollut yksinkertaisesti vaikean asian käsitteleminen ensin itse. Ajattelin, että mun on aika kuitenkin kertoa tilanteestani myös blogin puolella, sillä mun mielestä on tärkeä kertoa totuus siitä, mitä koen läpi. Mulla on siis todettu nyt selkärankareuma. Selkärankareumasta pääsette lukemaan esimerkiksi tästä ja tästä, joten en ala sen kummemmin kertomaan oireista ja taudin etenemisestä sen kummemmin. Tää on tavallaan vastaus kaikkiin aukinaisina olleisiin kysymyksiin.  Pitkäaikaiseen selän jäykkyyteen ja eteenkin selkäkipuun johon saatoin herätä öisin, lonkkakipuihin, polvikipuihin. On helpottava tietää, mistä kaikki johtuu, epätietoisuudessa elämisen sijaan, mutta on tuskaista kuulla, että sairastaa pitkäaikaissairautta, jota ei voi parantaa.

Kun sain kuulla lääkäriltä tästä, vaikenin. En kertonut kellekkään, en ystäville, poikaystävälle, en äidille ja muulle perheelleni. En hyväksynyt sitä. En vaan yksinkertaisesti voinut myöntää itselleni olevani sairas. Tiesin, että se muuttaisi elämäni ja tuhoaisi unelmani. Vähitellen oon koittanut käsitellä asiaa ja myös kertonut lähimmäiselleni diagnoosista. No ensimmäinen asia, mikä mulla ainakin on mielessä on urheilu. Se asia, jonka eteen oon päivittäin tehnyt kovasti töitä. Se asia mitä oikeesti elämässä rakastan kaikista eniten. Tähtäsin huipulle, halusin menestyä, mulla oli suuria unelmia. Miten musertavaa on nähdä niiden unelmien luisuvan raiteilta ja rikkoutuvan pieniksi sirpaleiksi. Kyllä, liikunta on lääkettä reumaan "tietyssä määrin". Runsaasti selkää rasittava liikunta, jossa tulee paljon äkkinäisiä liikkeitä ja myös tapaturma riski on suuri, esimerkiksi juurikin beach volley, ei kuulu sopivien lajien listalle ainakaan näin taudin alkuvaiheessa. 

Mitäs sitten? Pilates, uinti, venyttely, kävelyt.. Siinä on mun urheilulajit tällä hetkellä. Selän kivut vaihtelevat todella paljon. Joku päivä oon melkein kivuton, joku päivä koskee enemmän. Kipu ei sinänsä haittaa, kestän kyllä kipua, mutta tuo selän jäykkyys on ärsyttävää. Ja kaikista eniten tää koskee muhun henkisesti. En voi valehdella, etteikö mulla ois tyhjä olo ja jatkaa vaan jatkuvasti hymyillen. Ensimmäiset viikot oli todella raskaita ja tää käsittelyprosessi on vasta meneillään. Oon kuitenkin huomannut, että kaikesta pahasta olosta huolimatta tää on tuonut mun elämääni paljon hyviä asioita. Oon esimerkiksi kerennyt bloggaamaan enemmän, keskittymään opintoihini paremmin ja oon myös nähnyt tulevaisuuteni hieman erilaisessa valossa. Onhan se totta, että elämässä on muutakin kuin huippu-urheilu, mutta tuntuuhan se aivan kauheelta, kun rakennetut pilvilinnat murskataan. Joskus pitää olla hetken aikaa heikko ja se on ihan oikein, ei aina pidä olla rohkea ja vahva, mut tulee se aika, kun on vaan noustava.

Oon kuitenkin päättänyt ottaa tähänkin asiaan positiivisen asenteen. Se mitä on tapahtunut on tapahtunut, enkä voi sitä muuttaa. Niin asiassa kuin asiassa ainut ja oikea keino edetä elämässä on hyväksyä ne tosi asiat. Tottakai suru vie aikansa ja se on osa sen asian käsittelyä ja lopulta hyväksymistä, mutta jatkuva melankoliassa vellominen ei johda mihinkään. Oon oppinu itestäni uusia puolia ja kasvanu tän prosessin aikana mielestäni paljon. Koitan yhä löytää elämästä jotain kaunista ja suunnata energiani muihin asioihin. Oon vielä vähän hukassa, mutta oon todellakin löytämässä polulle uudestaan. Mä oon päättänyt, että selviän ja urheilin tai en oon päättänyt nauttia elämästä niin hyvin kuin mahdollista. I'll find my way.

Tää postaus on vaan kasauma mun epämääräisiä ajatuksia, jotka ei oo oikein vielä järjestäytynyt.

Kuitenkin positiivisuuden voimalla selviän ja toivotan myös kaikille teille ihanille siellä mahtavaa perjantaita ja iloista viikonloppua!

kuvat: weheartit