She cries. Not because she is weak. It is because she has been strong for too long.

Makaan sängyssäni hiljaa paikallaan. Olen maannut koko päivän. Terveyttä ei osaa oikeasti arvostaa tarpeeksi, ennen kuin sen menettää. Oon sairastanut kahden vuoden sisään melko paljon ja luulin että se olisi tarpeeksi. Mieti tilannetta, että jokaiseen niveleesi koskee. Mieti kuinka moneen tekemääsi asiaan tarvitset niveliä. Niimpä, makaaminen taitaa olla ainut asia, mihin ei tarvitse, sillä istuessakin lonkat huutavat hoosiannaa.

Eilen kun heräsin oloni oli hyvä. Silmät vielä tulehtuneet, mutta nielutulehdus jo parempi ja korvien kipu oli jo poissa. Tuntui kuin oisin voiton puolella ja ajattelin palaavani kouluun ja ystävien pariin. Ajattelin pääseväni treenaamaan. Päivän edetessä jokin muuttui. Kävelin portaita yläkertaan omaan huoneeseeni, kuten joka päivä teen ja huomasin polveni ja lonkkani kipeytyneen. Ähh, se menee ohi ajattelin. Pikkuhiljaa nivelkivut kovenivat ja levisivät nilkkoihin, jalkapöytiin, ranteisiin. Yhtäkkiä tarvitsin apua istumasta ylös nousemiseen. Pelkäsin sanoa sitä ääneen, tää kipu oli tuttua.

Viime vuonna sairastin pahan vatsa tulehduksen, jonka jälkeen nivelet kipeytyivät. Reaktiivinen niveltulehdus, 3kk parantumista. Päivärytmi muuttui tuolloin täysin, aluksi en kyennyt istumaan kunnolla ja käveleminen teki kipeää, pikku hiljaa askel askeleelta pääsin lisäämään palasia urheilusta elämääni. Joulukuussa palasin lentopallon pariin. Pelasin kaksi peliä ja huomasin, etteivät lonkkani kestä iskuja, mitä liberon pelipaikalla lonkkiin kohdistuu. Jouduin jättämään kauden kesken. Lääkäri sanoi, että lonkissani on jatkuvasti tulehdustila, mikäli iskuja tulee. Jätin lentopallon ja pikkuhiljaa asiat järjestyivät. Kesällä pääsin Beach Volleyn pariin ja olin vihdoin onnellinen, kun sain taas tehdä jotain mitä rakastan.

Nyt tämä niveltulehdus, nämä nivelkivut ovat vielä jotain pahempaa. En pysty kävelemään ilman apua. Miten vaikeaa voikaan olla käydä vessassa? Tai nousta ylös sängystä tai ihan vaan kannatella niinkin painavaa asiaa, kuin vesilasi. Eikä edes se kipu, vaan tämä pelko. Lääkäriin en ole vielä päässyt. Päivystyksestä passittivat kotiin: “Varaa aika terveyskeskukseen”. Varasin ja se on huomenna klo 10. Siihen asti aion maata sängyssä ja pelätä pahinta. Näin kova kipu, kaikkialla kehossa päästä varpaisiin on uutta ja todella todella pelottavaa.

En osaa oikein ajatella mitään. Mun pää on tyhjä, en osaa muuta kun pelätä. Pelätä, et menetän sen mitä rakastan eniten: liikunnan ja beach volleyn. Varmasti tästäkin asiasta täytyisi löytää niitä positiivisia puolia, mutta vaikka oonkin sitkeä ja en anna periksi, mulla on voimat lopussa. Oon vaan sanaton ja tuskissani. Fyysisesti ja vielä enemmän henkisesti.