Everything will be okay in the end

Jo kaks päivää toimintakyvyttömänä on opettanu mulle aika paljon. Ihmiselle, joka rakastaa auttaa muita ja touhottaa jatkuvasti, tää paikallaan oleminen on todella vaikeeta. Ja eteenkin se että kattoo vierestä, kun toinen tekee puolesta ne asiat, mitä ite ois halunnut tehdä. En voi käydä yksin suihkussa, en voi laittaa itselleni aamupalaa. En haluais olla vaivaksi, mut nyt on vaan pakko. Matka kotiovelta autoon ja autosta terveyskeskuseen oli hyvin mielenkiintoinen prosessi. Onneksi tksta löytyy pyörätuoleja, ettei Jaakon tarvinnut kirjaimellisesti raahata mua ympäriinsä. No lääkärin tuomio oli, niinkuin odotin reaktiivinen niveltulehdus. Outoa on kuitenkin se, ettei mun nivelet ole turvonneet vaan aivan älyttömän kipeät ja varsinkin jalat todella voimattomat. Reumalääkärin kanssa yhteistyössä pohtivat, että aloittavat alkuun kortisonikuurin, jonka jälkeen katsotaan jatkoa. Kahdeksan viikkoa kortisonikuuria siis edessä ja toivottavasti myös helpotusta. Päässä pyörii muutamia kysymyksiä, joihin etsin kuurin aikana vastausta. 

1. Miten käyn koulussa? En voi istua, ainakaan vielä, ainakaan pitkiä aikoja. En usko että ranteet kestävät paljoa kirjottamista, mutta koneella voin kirjoittaa, tosin hitaammin kuin aikaisemmin. Abi-vuonna huoli on oikeesti, että saan tarvittavat pakolliset kurssit suoritettua. En oo koskaan halunnut kouluun näin paljoa. Onko kenelläkään kokemusta itsenäisestä opiskelusta kotona? Opettajiin oon ollut yhteydessä, toivottavasti ymmärtävät.

2. Voinko urheilla? Reaktiivinen niveltulehdus on kuten viimevuodelta muistan ikävä ja pitkäaikainen sairaus. Uskon, että päivä päivältä jossain vaiheessa pääsen lisäämään myös liikuntaa elämääni, mutta tie tulee varmasti olemaan pitkä ja kivinen. Tällä hetkellä oon onnellinen siitä, että kainalosauvojen avulla pystyn omatoimisesti liikkumaan kotona lyhyitä matkoja. Nuo lonkat huolestuttavat kuitenkin paljon. Ne ei oo pitkään aikaan olleet täysin kivuttomat ja viimevuoden tulehduskin jätti niihen jälkensä. Entä nyt? Pystynkö harrastamaan liikuntaa, jossa tulee iskutusta ja nopeita liikkeitä vai onko se lonkilleni liikaa? *kyynel*

3. Mitä minä haluan? Nyt kun oon tässä tilanteessa, oon oikeesti ruennut miettimään elämääni ja sitä mitä haluan. Minne haluan opiskelemaan? Mitä haluan tehdä työkseni? Entä jos, en voikaan palata huippu-urheilun pariin? Tästä voisi tehdä erillisen postauksen, jolla voisi purkaa vähän näitä erinäisiä ajatuksia tulevaisuudesta. Tiedän olevani onnellisessa tilanteessa, sillä tuntuu että liian moni asia kiinnostaa, sen sijaan, että mikään ei kiinnostaisi. Jos ja KUN tästä selviän, haluan rueta oikeasti toteuttamaan tulevaisuuden haaveitani.

Kiitos kaikille ihanista kommenteista. Nyt ainakin rakastamani blogi saa ansaitun huomion, kun aikaa on enemmän kuin tarpeeksi. Luvassa on ainakin syksyn vaateajatuksia ja pohdintaa tulevaisuudesta.