Things happen for a reason

Syksy on aina ollut mulle tavallaan uuden alku. Kausi alkaa, koulu alkaa, kesäloman jälkeen palataan taas siihen rytmiin - Aamulla reenaamaan, kouluun ja illasta taas reenaamaan. Tää syksy on ollut kuitenkin ensimmäinen syksy, kun mua ei oo odottanut lentiskentät. Joka syksy oon oottanu innolla tulevaa kautta, mitä se tuokaan tullessaan. Viime syksy kuitenkin muutti kaiken. 

"J lähti ajamaan yöllä mun luokse, kun oli niin huolissaan musta, nukuin tosi huonosti koko yön heräilin jatkuvasti. Muistan aika vähän tuosta yöstä, mut muistan kun heräsin ja yritin kääntyä ympäri, että oisin voinu katsoa kelloa, mutta kipu vihlas niin pahasti etten yksinkertasesti kyenny kääntymään ympäri. Kyyneleet virtas silmiin, mä jo mietin et pystysinkö enää ikinä liikkumaan. Pahinta kivuissa ei ollu itse se kipu vaan epätoivo siitä mitä mulle tapahtuu ja miten tästä selvitään. Mua pelotti."

En ollut ennen kokenut semmoista kipua. Kipu vatsassa, sellainen kipu etten kykene liikkumaan. Kipu joka säteilee joka puolelle kroppaa ja saa mut pelkäämään - kuinka kauan haluan enää kipua kestää. Liikaa tunteita, niin monenlaisia tunteita. Ja juuri, kun olin nousemassa jaloilleni ja tuo vatsatulehdus selätetty. Mut piiskattiin taas maahan.

"Vielä en tienny mitään muuta kun ton mahdollisen diagnoosin. Mulle luvattiin et tänään tiedän enemmän. Toisaalta en tiiä halusinko tietää vai en. Mulla oli vaan niin tyhjä olo. Oon nii väsyny elämään kivussa, oon väsyny tuntemaan kerta toisensa jälkeen kuinka mä kaadun. Musta tuntuu et aina kun aurinko meinaa paistaa mun elämään pilven raosta alkaa myrsky ja sade vaan piiskaa mut maahan. Musta tuntuu etten mä vaan oikeesti pysty enää uskomaan mihinkään"

Niveltulehdus. Tulehdus vatsasta oli edennyt niveliin. Joka askel teki kipeää. Olin väsynyt itkemään, en tuntenut mitään. Tiesin vaan, että mun kausi oli pilalla. Että moneen kuukauteen en tulisi palaamaan lentopallon ja ihanan joukkueeni pariin. En pääse pukemaan pelipaitaa päälle ja lähtemään reissuun joukkuekavereiden kanssa. Siinä vaiheessa pelkäsin eniten sitä, että menetän sen mikä mulle on aina ollut tärkeintä.

"Pelkään kuollakseni kipua ja tulevaa, sitä että menetän kokonaan elämästäni sen asian mikä mulle on aina ollu ykkönen: urheilu. Mä oon vaan tottunut liikkumaan joka päivä. Oon aina luonu mun päiväjärjestyksen sen ympärille. Toki mä nyt voin liikkua, mut se että en voi tehdä jotain asiaa täysillä ja sataprosenttisesti murtaa mut. Mä pistän aina itteni likoon täysillä ja nyt mä voin tehdä töitä vaan puolitehoilla."

Joulukuussa pääsin taas laittamaan pelikengät jalkaan. Pelasin kaksi peliä, mutta mun lonkat ei vaan kestä sitä rasitusta mitä puolustaessa tulee. Liian paljon tärähdyksiä lattiaan. Mitä mä teen? Ensimmäistä kertaa elämässäni halusin olla rehellinen itselleni ja myöntää, että nyt mua koskee. Mä en pysty tähän. Moni ei ymmärtänyt mua, mutta tässä näin kuka oli mun tukena ja kuka ei. Tyhjä olo 10 vuotta rakasta lajia, lentopalloa, ja se taival oli paketissa, halusin tai en. 

"Mä en voi millään sanoilla osottaa mun läheisille sitä mitä mulle kaikkien tuki näinä vaikeina aikoina on merkannut. Nää on niitä hetkiä jotka meille määrittelee ketkä oikeesti välittää. Mä oon niin kiitollinen kaikille jotka on pitäneet muta huolta ja jaksanu seisoa mun vierellä. Pitäneet mua kädestä kun mua pelottaa ja auttaneet ymmärtää et asiat järjestyy. Ja niin ne on järjestynyt. Kiitos kaikille ilman mun perhettä, ystäviä ja muita läheisiä mä en ois mitään. Ja erityinen kiitos eräälle joka on viettänyt kaiken aikansa mun vierellä ja antanut kaikkensa että mulla ois hyvä olla. Oikeesti kun musta tuntu etten jaksa enää hymyillä, J sai mut vielä uskomaan." 

Se miksi kerron teille ihanat lukijani tämän tarinan uudestaan, palaan noihin tuskaisiin hetkiin millon pelkäsin tulevaa, on se, että haluan kertoa miten onnellinen olen nyt. Se että yksi ihana taival päättyi, avasi portit uudele tielle. Mukaan tuolta 10 vuoden matkalta lentopallokengät laukussa jäi ihania muistoja, mutta nyt on aika päästä rakentamaan tietä kohti unelmia. Oon treenannut nyt kesän beach volleytä päälajina ja aloittanut syksyllä ensimmäistä kertaa treenaamisen biitsiympyröissä ja tiedän, että tää on just sitä mitä haluan. Mulla on motivoitunut pari, jonka kanssa me lähdetään tavoittelemaan unelmia. Vihdoin pääsen tavoittelemaan sitä mistä olen haaveillut jo monta vuotta. Kyseessä ei oo helppo matka, mut uskon, että kun halua on, niin pystytään mihin vaan. Oon onnellisempi, kuin pitkään aikaan, moneen vuoteen, juuri nyt ja tässä hetkessä. Aamulla herään tekemään juuri sitä mitä rakastan eniten ja illalla voin käydä nukkumaan tyytyväisenä päivästä. 

"Things happen for a reason"

kuvat: we♥it

tekstit: 

maailmalle olet vain joku, jollekin olet maailma

Sick of crying, tired of trying, I may be smiling, but inside I'm dying

- Emilia